Sulavan viihdyttävästi suomalaisesta rakkaudesta

Hankin viikonloppuna kesätoimistooni (lue: parvekkeelle) lukemistokseni Kirsi Vainio-Korhosen ja Anu Lahtisen tänä keväänä ilmestyneen Lemmen ilot ja sydämen salat. Suomalaisen rakkauden historiaa. Illaksi sisätiloihin siirryttyäni sopivan ääniraidan lukemiselle antoi Yle Radio 1:n Muistojen bulevardi -ohjelman ”Romanssi”-jakso.

Vaikka teoksen henki on melko populaari, se on nootitettu paketti. Tekijöiden aiempien julkaisujen tapaan uutuus osoittaa, että tutkimustieto ja sulavan viihdyttävä esitystapa voivat nivoutua luontevasti yhteen. Kirjan ulkoasuun on selvästi panostettu. Teoksen alussa on värikuvaliite ja osiot erottuvat toisistaan kauniiden ”vinjettisivujen” sekä aiheeseen sopivien kuvien avulla. Graafisena suunnittelijana on toiminut Anna Makkonen ja kuvatoimittajana Laura Arvela.

Teoksen aikajänne kulkee keskiajalta nykypäivään. 1700-lukua edeltävään aikaan sijoittuva osio on pääosin Anu Lahtisen käsialaa, ja Kirsi Vainio-Korhonen keskittyy tätä myöhempiin aikoihin. Tutkijoiden omat spesialiteetit näkyvät rakenteessa ja teos painottuu aikaan ennen 1800-luvun puoliväliä. Tekijät selittävät valintaa perustellusti todeten, että näiltä ajoilta on paljon uutta kerrottavaa. 1800–1900-luvut olisivat – ainakin tällaisen 1800-luvun tutkijan näkökulmasta – voineet silti saada hieman enemmän huomiota osakseen. Esimerkiksi viimeisen osion ensimmäisessä otsakkeessa ”Porvarillista lempeä ja sateenkaariperheitä” 1800-luku niputtuu yhteen nykypäivän kanssa.

Teos koostuu kolmesta osiosta: ”Rakkaus ja sukujen valta”, ”Järjen ja tunteiden ohjauksessa” sekä ”Kohdi modernia rakkautta”. Nämä jakautuvat lyhyisiin alalukuihin, jotka usein valottavat yksittäisten tarinoiden kautta jotakin aihepiirin aspektia. Menneisyyden ihmiskohtalot tulevat samaistuttaviksi, konkreettisiksi ja kokemuksellisesti ymmärrettäviksi. Paikoin jäin kuitenkin kaipaamaan selkeämpää sidosteisuutta lukujen välillä.

Yksi teoksen tärkeimmistä viesteistä on, että käsitykset rakkaudesta, avioliitosta ja sopivaisuuden rajoista ovat vaihdelleet eri aikoina ja eri yhteiskuntaryhmissä. Vaikutelmaksi jää, että monet nykypäivänä ”perinteisinä” ja ”ikiaikaisina” pidetyt käsitykset ja tavat ovat 1800-luvun ja sen jälkeisen ajan peruja, mikä on hyvä muistaa nykypäivän keskusteluissa. – Ja mikä osaltaan puoltaa teoksen esimodernia aikarajausta.

Ennen 1800-lukua morsiamen varusteisiin eivät kuuluneet valkea puku, huntu ja kukkakimppu. Myös esiaviollinen seksi kuului avioliittoon tähtäävään seurusteluun 1800-luvulle asti. Miehen nimi on lain mukaan täytynyt ottaa vuodesta 1930 lähtien. Vuoden 1986 sukunimilaissa siis palattiin reilun 50 vuoden välivaiheen jälkeen ”perinteiseen” käytäntöön, jossa molemmat osapuolet voivat pitää oman nimensä. Kirkollinen vihkiminenkin tuli Suomessa (tai tuolloin vielä Ruotsissa) pakolliseksi vasta 1734.

Yllä esitetyn pohjalta ei olekaan yllätys, että teoksessa otetaan kantaa tasa-arvoisen avioliittolain puolesta:

Suomalainen avioliitto on kuitenkin edelleen tärkeä juridinen sopimus, joka antaa aviopuolisoille oikeudellisia etuja, joita avopareilla tai rekisteröidyssä parisuhteessa elävillä ei ole. Jos tavoittelemme tasa-arvoista yhteiskuntaa, ainakin siviiliviranomaisen vahvistama avioliitto olisi tuotava kaikkien ulottuville. Miksi avioliitto on ylipäätään vahvistettava juuri vihkimällä? Yhtä hyvin rekisteröity parisuhde voisi sopia ainoaksi avioliittomuodoksi kaikille pareille. Ei vihkimistä ole Suomessa ennenkään tarvittu laillisen avioliiton merkiksi. (193)

 
 

Kirsi Vainio-Korhonen & Anu Lahtinen. Lemmen ilot ja sydämen salat. Suomalaisen rakkauden historiaa. WSOY 2015.

Advertisement

Koukussa elämäkertoihin

Sain viikonloppuna luettua loppuun Kirsi Vainio-Korhosen Sofie Munsterhjelmin ajan, joka oli joksikin aikaa jäänyt muiden lukemista odottavien kirjojen jalkoihin. Jatkoin vielä elämäkertojen parissa lukemalla saman kirjoittajan Suomen herttuattaren arvoituksen, jonka artikkeleissa käsitellään erilaisia naiskohtaloita 1700-luvun Suomesta. Ja millaisia ne olivatkaan, tempasivat mukaansa! Kirja tulikin ahmittua loppuun hetkessä. Suomen herttuattaren arvoitus oli paitsi viihdyttävää ja kiinnostavaa myös varsin sivistävää luettavaa, sillä en ole juurikaan 1700-luvun historiaan perehtynyt. Aiemmin olen niin ikään Vainio-Korhosen matkassa Sophie Creutzin ajan kautta saanut jotain käsitystä ainakin aatelisten elämästä tuolla vuosisadalla. Suomen herttuattaren arvoituksessa uteliasta jäi hieman harmittamaan viitteiden puuttuminen, vaikka teos lähde- ja kirjallisuusluettelon sisältääkin.

Sofie Munsterhjelmin aika on kiinnostava kuvaus aatelisnaisen elämästä 1800-luvun alkupuoliskon Suomessa. Sofie M. oli Sophie C:n tyttärentytär, syntynyt vuonna 1801. Tarina on kiehtova: aatelistyttö jää naimaikäisenä orvoksi ja päätyy ominpäin valitsemaan puolison, joka osoittautuu tuhlailevaksi hulttioksi. Teos jätti myös avoimia kysymyksiä. Etenkin puolisoiden Sofien ja Lars von Platenin välinen suhde jäi vaivaamaan. Miksi Sofie suostui moniin miehensä oikkuihin, jotka lopulta tuhosivat hänen perintöomaisuutensa, ja miten hän ainakin kirjeiden perusteella näytti jaksavan rakastaa miestään loppuun asti? Sofien arkistosta löytyi kuitenkin myös kitkeriä sanoja rakkauden tuulentuvista. Pari sai vain kaksi lasta, joten Vainio-Korhonen päättelee aviovuoteen jääneen pian kylmäksi. Sofie ja Lars myös elivät pitkiä aikoja erillään. Larsin nuoruudesta löytyy skandaalin käryä, sillä hän oli ollut jonkinlaisessa avosuhteessa kotikartanonsa piian Helena Eerikintyttären kanssa ja saanut peräti neljä aviotonta lasta, jotka kaiken lisäksi nimettiin miehen sukulaisten mukaan. Saikohan Sofie koskaan tietää näistä lapsista?

Sofie Munsterhjelmin kautta tapasin myös uudelleen Aurora Demidovin. Sofie toimi jonkin aikaa rouva Demidovin kartanossa ilmeisesti taloudenhoitajana. Aurora alkoi tuntua etäisesti tutulta. Mieleeni tulikin Auroran, tosin Karamzinin, elämäkerta, jonka luin ala-asteikäisenä. Tunnustan, etten muista teoksesta paljoakaan, ainoastaan sen, että sankarittaren kohtalot olivat jännittävät ja traagiset. Google tietysti tarjosi tarkentavaa tietoa ja selvisi, että kyseessä oli vuonna 1998 ilmestynyt teos Aurora – keisarinnan hovineito. Kirjailija on Raili Mikkanen, joka on kirjoittanut useita erityisesti nuorille suunnattuja historiallisia elämäkertaromaaneja. Luin noihin aikoihin pari muutakin samalta tekijältä. Ne kertoivat Ida Aalbergistä ja Miina Sillanpäästä. Näköjään sarja jatkui näiden jälkeenkin, mutta olin jo siirtynyt eteenpäin kirjaston nuortenosastolta. Kiinnostavaa verrattuna näihin lapsuuden mielikuviini on se, että Aurora Demidov ei esiinny kovin mairittelevassa valossa Sofie Munsterhjelmin ajassa, pikemminkin päinvastoin. Muistikuvani ovat toki haalistuneet ja lajityyppikin on eri, mutta kaiketi tämä käy muistutuksena siitä, että elämäkertakirjoittamisessa teoksen näkökulma vaikuttaa vahvasti tulkintoihin ja samaistumisiin.

Nyt mieleni tekisi vain lukea elämäkertoja! Se kyllä sopii, sillä ne tukevat tutkimusaihettani, jossa myös on elämäkerrallisia aineksia. Historiallinen Aikakauskirjakin julkaisi juuri sopivasti elämäkertatutkimukseen liittyvän numeron, jonka parissa ainakin jatkan!