Kruununhaan piireissä

Olen julkaissut postauksia väitöskirjani liepeiltä, kuten tutkimusretkestä Kruununhaan kaduilla ja pohdintoja Henrik Tikkasen sukuromaanista, mutta varsinaista aihettani en ole kovin tarkasti blogissani valottanut. Nyt siihen avautui oiva tilaisuus – tai paremminkin linkkausmahdollisuus.

Ennen ja nyt -verkkolehden numerossa 2/2014 julkaistiin tammikuussa järjestetyn 1800-luvun tutkimuksen verkoston Yksilö, kertomus, historia -konferenssin antia, ja väitöskirjani tematiikkaa avaava paperini ”Kruununhaan piiri: Ryhmäbiografia ja fennomaaninen verkosto” on julkaisussa mukana. Konferenssi oli todella antoisa (tunnelmapostaus) ja niinpä myös julkaisu sisältää paljon mielenkiintoista luettavaa!

Lyhyesti summattuna tutkin väitöskirjassani 1800-luvun puolivälissä Helsingin Kruununhaassa kokoontunutta fennomaanista piiriä, joka muodostui professori J. J. Tengströmin perheen ympärille. Olen kiinnostunut henkilökohtaisten suhteiden ja aatteellisten pyrkimysten limittymisestä sekä naisten ja miesten rooleista kansallisessa projektissa. Tutkimukseni päähenkilöitä ovat J. J. Tengströmin tyttäret aviomiehineen: Sofi ja Herman Kellgren, Helene ja Paavo Tikkanen sekä Natalia ja M. A. Castrén. Lähestyn aihetta (ryhmä)biografisella otteella ja tärkeä osa lähdeaineistoani ovat piirin jäsenten väliset kirjeenvaihdot.

Kirjetematiikka onkin ollut paljon esillä blogissa tänä keväänä maaliskuisen konferenssimatkan jäljiltä. Jatkan aiheen parissa melko intensiivisesti edelleen, sillä olen kirjoittamassa artikkelia konferenssin tiimoilta julkaistavaan artikkelikokoelmaan. Kesä kuluu siis Ricœurin, narratiivisuuden, kokemuksen käsitteiden ja kirjeiden parissa – ja mikäs tässä onkaan kulutellessa, kun ainakaan säiden puolesta lomapäivät eivät tunnu kovin ajankohtaisilta.

Artikkelifiilistelyä

KirjeetKohtauspaikkoina

 

Sain eilen postissa Sukupuolentutkimus-lehden uusimman numeron, ja oli aika mukava fiilis tutkailla ensimmäistä omaa artikkelia painettuna! Se käsittelee ihanteen ja eletyn todellisuuden välistä suhdetta ja sen rakentamista Jeanette ja J.V. Snellmanin välisessä kirjeenvaihdossa.

Nyt kun artikkeli on valmis, tuntuu etten osaa kirjoittaa siitä enää mitään luonnehdintaa ikään kuin vapaalla kädellä. Lainaan tähän tiivistelmän, joka näkyy kuvassakin jotenkin, mutta ei varmaankaan lukukelpoisesti.

 

Kirjeet kohtauspaikkoina
– Ihanne ja eletty todellisuus Jeanette ja J.V. Snellmanin välisessä kirjeenvaihdossa

Jeanette Snellmanin elämään ja käsitykseen itsestään vaikutti voimakkaasti hänen aviomiehensä J.V. Snellmanin muotoilema fennomaaninen nais- ja perheihanne. Artikkeli käsittelee tämän ihanteen ja eletyn todellisuuden välistä suhdetta ja sen rakentamista Snellmanien kirjeenvaihdossa. Mies esitti kirjeissä vaatimuksia, jotka konkretisoituivat siveellisen kodin rakentamiseen ja sivistyksen kartuttamiseen. Ihanteet sisälsivät myös keskenään eri suuntaan vetäviä elementtejä. Sulkeutunut Jeanette avautui kirjeissään ja pohti niissä omaa itseään suhteessa miehensä odotuksiin. J.V.:lle avioliitto oli osittain tapa elää todeksi filosofista ideaaliaan, Jeanettelle ihanteen tavoittelu oli keino ansaita aviomiehensä rakkautta. Kirjeet välittivät ideaalimaailman ja eletyn todellisuuden suhdetta, mutta niiden yhteys jäi aina epätäydelliseksi.

Mahtava juttu on myös se, että Sukupuolentutkimus-lehden tämän numeron on kuvittanut taiteilija Laia Riera Sanjaume, ja artikkelini vierellä näkyvä ihana maalaus ”Fatum” on saanut inspiraationsa tekstistäni! Värillisen version teoksesta näkee esimerkiksi täällä.

Kirjeen muodosta: bittejä ja etanoita

Letters and Letter Writing -konferenssin keskustelusessiossa me kaikki osanottajat pohdimme yhdessä äkkiseltään yksinkertaiselta kuulostavaa kysymystä: ”What is a Letter?”. Keskustelun virittäjänä toimi tämä lainaus:

”A letter is a written message from one person (or set of people) to another, requiring to be set down in a tangible medium, which itself is to be physically conveyed from sender(s) to recipient(s).”
Michael Trapp (toim.) Greek and Latin Letters. Cambridge University Press, 2003.

Tämä määritelmä nostaa esiin kirjettä fyysisenä objektina, mikä herätti paljon keskustelua. Mutta täytyykö kirjeen olla käsin kosketeltava? Jossain määrin ”kunnon” kirjeen määritelmään sitä kaivattiin, mutta toisaalta myös sähköpostin tunnustettiin voivan olla kirje – riippuen sisällöstä ja muodosta. Stereotyyppisen kirjeen piirteitä on melko helppo listata, mutta aukottoman määritelmän antaminen lienee tässäkin asiassa mahdotonta.

Kirjeen tulevaisuutta sähköisten innovaatioiden puristuksessa pohdittiin etenkin sessiossa, jossa puhuivat Emma de Vries ja Dallie Clark. Ainakin yhdysvaltalaiset, opettajina toimivat tutkijat olivat huolissaan siitä, että nykyään lapset ja nuoret ovat vieraantuneita kirjemuodosta. Uudet sukupolvet eivät kirjoita kirjeitä, eivätkä välttämättä ole koskaan saaneet sellaista.

Tavallaan tekisi mieli huolestua, mutta menneisyydessä on usein käynyt niin, että uudet teknologiat ja innovaatiot ovat herättäneet oudoksuntaa ja jopa antipatiaa. Liiallinen romaanien lukeminenkin on joskus huolestuttanut, nykyään epäluuloa nostattavat tietokonepelit. Viestien lähettämisen kohdalla voi kysyä, kumpi on tärkeämpi: väline/teknologia vai tarkoitus/funktio? Sähköposti ja sosiaalinen media palvelevat kommunikaation tarvetta kuten kirjeetkin.

Mutta vaikuttaako väline myös sisältöihin tai funktioihin? Monissa lukemissani 1800-luvun kirjeissä kirjoittajat käyttävät niitä avautumisen ja itsensä hahmottelun paikkoina, välillä erittäin syvällisestikin. Nykyisen some-kulttuurin voi hyvin nähdä itsensä rakentamisena sosiaalisessa todellisuudessa, mutta onko some siihen kuitenkin pinnallisempi väline kuin kirje? Some leviää laajalle mutta pintatasolla, kirje taas saattaa olla hyvin henkilökohtainen ja syvällinen. – Alanko kuulostaa luddiitilta?

Emma de Vries esitteli joitakin kiinnostavia verkkopalveluita, jotka tuntuvat syntyneen kirjeen ja uuden teknologian rajapinnalta tai niiden ristivedosta. Snail Mail my Email on ”maailmanlaajuinen yhteistoiminnallinen taideprojekti, jossa vapaaehdoiset kirjoittavat käsin tuntemattomien sähköposteja ja lähettävät ne fyysisinä kirjeinä aiotuille vastaanottajille.” Projektista on ilmestynyt kirja ja kuvia kirjeistä on nähtävillä myös sen verkkosivuilla.

Ehkä vielä erikoisempi hanke on Real Snail Mail, jossa etanapostin ajatus on viety konkreettiselle tasolle. Tässä ”viestipalvelussa” ”työntekijöinä” toimivat oikeat etanat! Käyttäjä lähettää viestinsä sähköisesti, mutta sen perille kulkeutumiseen menee ”hieman” enemmän aikaa kuin normaalisti. Etanoiden kuoressa on jonkinlainen antenni, joka nappaa viestin niiden ollessa tarpeeksi lähellä niiden asuinpaikassa olevaa ”lähetyskeskusta” ja kirje tulee toimitetuksi, kun etana kulkee tarpeeksi läheltä ”vastaanottopaikkaa”. Käytännössä viestin kulkeutuminen perille voi kestää jopa usean vuoden ajan. Tarkempia tietoja toimitusajoista ja ”työntekijöistä” on saatavilla projektin verkkosivuilla.

Kirjeen määrittelyyn liittyy monia kysymyksiä: onko se bittejä, paperia vai jotain muuta materiaa, onko sillä vastaanottaja tai useita, odotetaanko siihen vastausta, noudattaako se kirjeen perinteistä muotoa alku- ja lopputervehdyksineen… Olen taipuvainen ajattelemaan, että kirjeen tekee sen tarkoitus, funktio, intentio – jokin sellainen, joka ei lopulta ole riippuvainen muodosta. Toisaalta eksaktin kirjeen määritelmän jahtaaminen ei välttämättä ole edes mielekästä. Itse olen tällä hetkellä erityisen kiinnostunut tietyntyyppisistä kirjeistä: sellaisista, jotka avaavat kirjoittajansa elettyä todellisuutta, hänen ajatuksiaan, kokemuksiaan, tunteitaan.

Kirjeen materiaalisuudesta

Ristikkäisin rivein kirjoitettu kirje 1860-luvun Yhdysvalloista.

Ristikkäisin rivein kirjoitettu kirje 1860-luvun Yhdysvalloista. Muffet, CC BY 2.0.

Jatkan vihdoin poimintojani viime kuussa Prahassa järjestetystä Letters and Letter Writing -konferenssista. Viime postauksen jälkeen olen lähinnä yrittänyt pitää kalmanlinjojen pauketta loitolla, ja uusiakin on kyllä näköpiirissä. Huhtikuu lienee yliopistomaailman loppukiri ennen kesään laskeutumista, mutta onneksi on jo niin valoisaa, että työhuoneella on rattoisaa olla myös iltaisin.

Konferenssissa eräs mielenkiintoinen ja itselleni melko uusi teema oli kirjeiden materiaalisuus. Ulla-Maija Salon esitys käsitteli lasten presidentti Tarja Haloselle lähettämiä kirjeitä. Lasten kirjeiden materiaalisuus ilmenee monin tavoin ja on kirjaimellisesti tarttuvaa – niissä kuulemma riittää glitteriä. Eräs tyttö oli halunnut esitellä presidentille kolme erilaista tuoksukynäänsä (banaani, viinirypäle, coca-cola) ja värittänyt jokaisella erillisen pallon. Jotkut kirjoittajat kommentoivat kirjoittamisen hankaluutta ja käsialansa kehnoutta. Myös se, millaiselle paperille kirje oli kirjoitettu oli lähettäjille tärkeää. He saattoivat korostaa käyttäneensä parasta kirjepaperiaan kirjoittaessaan presidentille. Tähän on helppo samaistua – muistan, miten tärkeää lapsena oli keräillä erilaisia kirjepapereita ja valita juuri oikea paperi kullekin vastaanottajalle. On myös mielenkiintoista, miten tuttavallisesti lapset kirjoittivat presidentille. Jotkut penäsivät vastausta tai tiukkasivat, miksei tämä ollut vastannut heidän aiempaan kirjeeseensä.

Ehkä kirje herättää enemmän ajatuksia, jos se on ”teknologiana” kirjoittajalle vielä jokseenkin vieras. Tuttu kommunikointiväline on itsestään selvä, eikä kaipaa kommenttaja. Toki arvostettu vastaanottaja aiheuttaa myös paineita kirjoittajalle. Tutkimissani 1800-luvun kirjeissä etenkin tottumattomat kirjoittajat saattavat pahoitella kirjeen heikkoa muotoa, käsialan ja kiireen pahoittelu vaikuttaa taas olevan varsin yleistä.

Hannah Deutschle kertoi kirjeiden materiaalisuudesta hieman erilaisesta näkökulmasta. Hänen aiheenaan oli erikoinen kirjeenvaihto, jota ei oikeastaan voi edes vaihdoksi kutsua. Yhdysvaltalainen taiteilija James Lee Byars lähetti 12 vuoden ajan kirjeitä saksalaiselle taiteilijalle Joseph Beuysille – eikä koskaan saanut vastausta. Kirjeet olivat myös materiaalisesti ja tekotavaltaan erikoisia, osa oikeastaan esineitä ja taideteoksia. Mutta onko kirje, johon ei vastata edes oikeastaan kirje? Ja onko erikoinen tapahtumasarja, jossa kirjeisiin ei vastata yli kymmeneen vuoteen edellytys sille, että niistä tulee taidetta? Näistä kirjeistä on ilmestynyt myös kirja.

Itse olen melko vähän ajatellut tutkimiani 1800-luvun kirjeitä esineinä tai ylipäätään materiaalisina objekteina. Tätä omalla kohdallani häivyttää jo sekin, että arkisesti työskentelen ainoastaan digikuvaamieni kirjeiden kanssa tietokoneellani. Tutkimusaineistoni kirjeet vastaavat melko hyvin kirjeen tavanomaista määritelmää, ainakin verrattuna edellä esitettyihin esimerkkeihin, ja erityishuomio kiinnittyy kirjeen materiaalisuuteen vain, jos siinä on jotakin erilaista tai selitystä kaipaavaa verrattuna ”normaaleihin” kirjeisiin.

Eniten aineistoni kirjeet hangoittelevat vastaan silloin, kun kirjoittajan käsiala on kovin epäselvää tai tekstin asettelu hankalaa. Joskus kohdehenkilöni kirjoittavat sivun kahteen kertaan rivit ristikkäin, lisäävät pienenpieniä jälkikirjoituksia marginaaleihin tai kirjoittavat jopa toisen kirjoittajan rivien väleihin. Tällöin tosin materiaalisuuden ylittäminen auttaa saamaan tekstistä selvää: laadukasta digikuvaa voi tietokoneen näytöllä suurentaa miltei loputtomasti.

Letters and Letter Writing -konferenssi Prahassa: Yleisiä tunnelmia

Konferenssi oli innostava, mutta oli myös ihanaa viettää muutama lomapäivä Prahassa, jossa puut jo kukkivat.

Konferenssi oli innostava, ja lisäksi sain viettää muutaman lomapäivän Prahassa, jossa puut jo kukkivat.

 

Vietin maaliskuun puolivälin jälkeen viikon Prahassa, jossa järjestettiin Inter-Disciplinary.net -verkoston ensimmäinen Letters and Letter Writing -konferenssi. Konferenssi koostui kolmesta tiiviistä päivästä, joiden aikana kuulimme kolmisenkymmentä paperia. Tapahtuman eetos korosti keskustelua ja niinpä siihen ei sisältynyt lainkaan rinnakkaissessioita. Sama keskusteluareena oli siis avoinna kolmen päivän ajan sen sijaan, että jokainen olisi kuullut yksittäisiä esityksiä ja esittänyt erillisiä kysymyksiä. Tämä oli ensimmäinen kansainvälinen konferenssi, johon osallistuin, ja se tuntui olevan sekä muodoltaan että tunnelmaltaan hyvä paikka aloittaa.

Osanottajat edustivat verkoston idean mukaisesti useita eri tieteenaloja ja lähestymistapoja, ja eri maanosatkin olivat hyvin edustettuina. Osallistujia oli muun muassa Australiasta, Kiinasta, Yhdysvaltojen eri osista, Iso-Britanniasta, Saksasta, Ranskasta, Turkista – ja tietysti Suomesta. Itse asiassa Suomella oli pieneksi Euroopan maaksi erittäin vahva osanotto, sillä suomalaisia oli mukana peräti neljä.

Oma paperini oli vasta konferenssin viimeisenä päivänä, mikä oli siinä mielessä mukavaa, että saatoin rauhassa havainnoida toisten tapoja esiintyä ja esittää. Toisaalta odottava tunnelmani tiheni päivä päivältä. Pidin paperini otsikolla ”Letters and Experience in Historical Research”. Pohdin kokemuksen ja kertomuksen käsitteiden kautta sitä, miten kirjeet ja eletty todellisuus ovat yhteydessä toisiinsa. Esittelin myös kaksi empiiristä esimerkkiä tutkimuksestani. Ensimmäinen nousi Jeanette Snellmanin kirjeistä, joissa hänen pohdintansa omasta äidittömyydestään kehittyvät kertomisen ja ajan myötä. Toinen koski lyhyen avioliiton jälkeen leskeksi jääneen Natalia Castrénin kirjeitä, joissa hän kertoo menetetystä rakkaudestaan ja joissa kansallinen aate ja miehen muisto limittyvät paikoin toisiinsa.

Letters and Letter Writing -projektin tiimoilta on ilmestymässä mahdollisesti useampikin julkaisu. Kesän lopulla tulee ulos konferenssin proceedings-julkaisu Inter-Disciplinary Pressin e-kirjana. Osa niistä näyttää olevan hankittavissa ilmaiseksi, mutta en itse asiassa vielä tiedä, millainen saatavuus Letters and Letter Writing -julkaisulla tulee olemaan. E-kirjan lisäksi konferenssin tiimoilta ilmestynee yksi tai useampi kovakantinen tarkemmin rajatun teeman ympärille rakennettu artikkelikokoelma joskus vuoden 2015 puolella.

Aloin kirjoittaa konferenssiraporttia perjantaina, ja huomasin pian, että kolmipäiväinen tapahtuma sisälsi niin paljon mielenkiintoista asiaa, että sitä olisi vaikea mahduttaa yhteen blogipostaukseen. Lisäksi tajusin, miten kätevä ja mielekäs tapa konferenssin annin pohtimiseen ja puntarointiin blogikirjoittaminen on. Päätin siis ottaa tästä mahdollisuudesta kaiken irti ja pyrin julkaisemaan useamman postauksen konferenssin jälkitunnelmista. Iso osa materiaalista on myös saatavilla verkossa, joten ehkä esittelemistäni teemoista kiinnostuneet löytävät myös niiden pariin. Tulevien pohdintojen aiheina lienevät ainakin materiaalisuus ja mysteerit sekä eurooppalaiset naiset kirjeiden kirjoittajina viimeisen muutaman sadan vuoden aikana.

”Eihän kukaan enää kirjoita kirjeitä”

Sain viikko sitten maanantaina kirjeen ystävältäni. Hän oli ilmoittanut Facebookissa aikomuksestaan pitää some-paastoa mutta kertonut samalla, että häntä voisi lähestyä kotiosoitteeseen suunnatulla ihailijapostilla. Päätin lähettää kortin, sillä edellisistä yhteyksistämme oli kulunut jo aikaa ja olin sitä paitsi jotenkin kaivannut perinteistä postia.

Ilahduin sitten valtavasti, kun sain Oikean Kirjeen. Poltteli jo aika paljon vastata samantien, mutta päätin kuitenkin malttaa mieleni ja hankkia ensin hienoa kirjepaperia, ehkä kunnon kynänkin. Toisaalta myös jännitti, miten sitä osaisi edes kirjoittaa tavallisen kirjeen, sommitella lauseensa ja kokonaisuuden ilman jatkuvaa korjaus- ja muokkausmahdollisuutta.

Koska väitöstutkimukseni lähdeaineisto muodostuu suurelta osin kirjeistä, niiden paluu elämääni on myös tutkimukseni kannalta kiinnostavaa. Kun mietin, mitä kirjoittaisin, alkoivat erilaiset kirjeteoretisoinnit pyöriä päässäni. Vastaanotetun kirjeen rakenne vaikutti varmaankin sekä suoraan että implisiittisesti siihen, mitä itse kirjoitin. Toisaalta oli myös suoria kysymyksiä, jotka toki huomioin, mutta luulen, että saamani kirjeen rakenne ja sen käsittelemät aihepiirit vaikuttivat omaan kirjeeseeni. Mielenkiintoista on myös omalta kohdaltaan pohtia sitä, mitä tulee jättäneeksi pois kirjeestä, syystä tai toisesta.

Kirjeiden kirjoittamisessa, tai jopa kirjekulttuurissa, viimeisen 10–15 vuoden aikana tapahtuneen muutoksen sain huomata konkreettisesti, kun halusin ostaa sitä hienoa kirjepaperia. Lapsena kirjoitin paljon kirjeitä useille kirjeenvaihtokavereille, minulla oli monia erilaisia kirjepapereita ja niitä oli helposti saatavilla. Nyt onnisti vasta kolmannessa kaupassa. Tiimarissa ei ollut juuri mitään. ”Eihän kukaan enää kirjoita kirjeitä”, myyjä totesi. Suomalaisessa kirjakaupassa vaihtoehdot olivat niin ikään vähissä, mutta siellä arveltiin, että kirjeiden kirjoittaminen on yhtä kaikki kasvussa. Stockmannilla lopulta oli enemmän valikoimaa ja sain hienoa kissakirjepaperia. Myyjä kertoi, että papereita on viime aikoina tullut enemmän myyntiin. Jossain vaiheessa niitä ei juurikaan ollut. Sielläkin pohdimme, ovatko ihmiset osin kyllästyneitä sähköiseen ja nopeaan viestintään.

Kirjeessä on eri tunnelma, ja hitautta ja harkinnan mahdollisuutta, jota arvostan. Kirjeitä teoretisoitaessa (esim. Stanley 2004, Leskelä-Kärki 2006) puhutaan usein kirjeistä dialogina tai keskusteluna, mutta huomautetaan myös, että kirjeet ovat kuitenkin eri asia kuin keskustelu. Suoraa reaktiota ei saa ja toisaalta kirjeet sisältävät ennakointia siitä, miten toinen ehkä suhtautuu sanottuun. Nykypäivän nopeisiin, sähköisiin viestintäkanaviin verrattuna kirje todellakin näyttäytyy paljon vähemmän keskustelunomaisena. Ajallinen ja paikallinen etäisyys konkretisoituvat, kun kanssakäymisessä ovat ”todelliset maailmat” – tai kirjeiden minät – eivätkä virtuaalisuuteen siirretyt minät. Nykykulttuurissa kirje mahdollistaa myös erilaisen henkilökohtaisuuden ja luottamuksellisuuden kuin monet muut viestintäkanavat. 1800-luvulla kirjeitä saatettiin lukea ääneen tuttaville ja perheenjäsenille, ja kirjoittaja otti tämän huomioon. Nyt some-päivitykset laaditaan siinä mielessä, että ne voivat levitä laajallekin seurapiirille. Kirjeet taas ovat nykyään leimallisesti yksityisiä ja hitaudessaan ehkä jopa tunnustuksellisia. Hieman nostalgisesti tuntuu siltä, että kirjeitä käsin kirjoittava minä on syvällisempi kuin konetta naputtava, vauhdikas virtuaalinen minä. Välillä sellainen hengähdys tekee hyvää ja siksi toivonkin saavani lisää kirjeenvaihtotovereita.

 

Kirjallisuutta
Maarit Leskelä-Kärki: Kirjoittaen maailmassa. Krohnin sisaret ja kirjallinen elämä. SKS 2006.
Liz Stanley: ”The Epistolarium: On Theorizing Letters and Correspondences”, Auto/Biography 2004, 12, 201–235.

Pikakontekstointia internetissä

Visioimme muutama päivä sitten yhden kaverini kanssa 2100-luvun historiantutkimusta: millaista digiarkeologiaa lähteiden etsiminen tulee olemaan, kun niin monet meidän aikamme ilmiöt ovat tallentuneet vain digitaaliseen muotoon tai verkkoihin? Hauskan välähdyksen internet-menneisyydestä antaa jo nyt esimerkiksi Internet Archive: Wayback machine -sivusto, josta pystyy kaivamaan esiin yli 15 vuotta vanhoja versioita eri verkkosivuista. Miltäpä näytti esimerkiksi Ylen nettisivu joulukuussa 1996?

Historiantutkimukselle hyödyllisiä verkkosivuja ja -palveluita on lukuisia. Monien elämää ovat helpottaneet erilaiset mahdollisuudet päästä aineistoihin käsiksi digitaalisesti sekä useat tietokannat ja portaalit. Esimerkiksi Finna on uusi kiinnostavalta vaikuttava palvelu. Sen tarkoitus on tuoda samalle sivustolle ja yhden hakutoiminnon taakse arkistojen, kirjastojen ja museoiden aineistoja. Tässä vaiheessa Finna toimii vielä beta-versiona.

Historiaerityisten aineistojen ja tietokantojen lisäksi verkosta voi saada paljon iloa sellaisistakin palveluista, jotka eivät sinänsä ole menneisyyden tutkijalle suunnattuja. Olen ollut hieman yllättynyt siitä, kuinka usein konsultoin Googlea lukiessani 1800-luvun puoliväliin sijoittuvaa kirjeaineistoa työhuoneellani. (Kirjeetkin ovat tietysti digikuvina koneellani, sillä olen käynyt ahkerasti harrastamassa valokuvausta eri arkistoissa.) Lukemissani kirjeissä ollaan usein matkoilla, joko varsin lyhyillä tai peräti ulkomailla. Google Maps -palvelusta on helppo tarkistaa, missä tutkimuskohteeni kulloinkin majailee, ja reittiohjeiden avulla voi saada summittaisen käsityksen siitä, kuinka kaukana kotoa hän on tai kuinka pitkiä päivämatkoja hän on tehnyt. Monet ruotsinkieliset paikannimet ovat myös olleet minulle outoja, mutta normaali googlettaminen tai nimen syöttäminen karttapalveluun on useimmiten erittäin valaisevaa.

Internet on myös yllättävän hyödyllinen silloin, kun pitää jäljittää jotakuta 200 vuotta sitten elänyttä henkilöä. Toki olen varsinaisista kohdehenkilöistäni aika hyvin perillä, mutta kirjeissä vilisee kaikenlaisia sukulaisia ja tuttavia, ja nopea lisätietojen löytäminen auttaa usein ymmärtämään, mistä tekstissä on kyse. Kansallisbiografia sisältää laajan kokoelman henkilöartikkeleita ja se on usein hyödyllinen, vaikka juuri etsimästäni henkilöstä ei olisi omaa julkaisua. Siellä saattaa nimittäin olla artikkeli hänen isästään, äidistään tai muusta sukulaisestaan, ja näin voi päästä jäljille ja saada selville sellaisia yksinkertaisia asioita kuin syntymäaikoja. Ne auttavat nopeasti käsittämään, että eräätkin kirjeiden riveillä esiintyvät merkkimiehet ovat niiden kirjoitusajankohtana olleet vasta pieniä pojankoltiaisia. Jos kirjeissä esiintyvät nimipäiväsankarien nimet hämmentävät, tiedoista voi bongailla henkilöiden toisetkin nimet, jolloin mysteeri usein selviää. Toinen hyödyllinen henkilöhistoriallinen verkkoaineisto ovat Ylioppilasmatrikkelit, joista löytyy perustietoja sekä vuosina 1640–1852 että 1853–1899 yliopistossa opiskelleiden urasta, sukulaisuussuhteista ja elämän tärkeistä päivämääristä.

Myös kirjeiden ajoituksia päätellessäni internet on monesti ollut ystäväni. Erilaisten kalenterisivustojen kautta voi saada silmiensä eteen 1800-luvun puolivälin kalentereita, joista selviää esimerkiksi yksinkertaisesti se, mikä viikonpäivä jokin päivämäärä tiettynä vuonna on ollut. Tästä on hyötyä, jos kirje on päivätty vaikkapa maanantai-illalle 19. maaliskuuta. Usein minulla on sisällön perusteella käsitys siitä, mitkä vuodet ovat mahdollisia kirjoitusajankohtia. Vertaamalla viikonpäivää ja päivämäärää näiden potentiaalisten vuosien kalentereihin voin saada tukea ajoitusta koskeville päätelmilleni. Vanhoista kalentereista on myös apua, kun pohdin kirjeenvaihdon etenemistä: milloin mikäkin kirje on ollut perillä vastaanottajalla, mitkä kaikki kirjeet hän on lukenut vastausta laatiessaan? Kirjeissä saatetaan kommentoida vaikkapa, että 20. päivä kirjoittamasi kirje saapui viime torstaina. Kalenterista voi vilkaista, miten kauan kirjeellä on kestänyt ja kuinka pian vastausta on alettu kirjoittaa.

Netti tarjoaa siis monia mahdollisuuksia pikakontekstointiin. Mutta tietenkin: lähdekritiikkiä unohtamatta..!

Seminaariputki

Loppuviikosta osallistuin jatko-opintourani kahteen ensimmäiseen seminaariin. Nuo pari päivää olivat aika tiivis rupeama! Torstaina esitin tutkimussuunnitelmani historian oppiaineen omassa jatkokoulutusseminaarissa, ja perjantaina osallistuin Kieli, kulttuuri, historia -kirjeseminaariin Helsingissä. Siellä esittelin lyhyesti tutkimusaihettani pyrkien painottamaan kirjeaineistoon liittyviä näkökulmia. Tutkismusaiheestani voisin siis lyhyesti mainita, että asetelman keskiössä on 1800-luvun puolivälin Kruunuhaassa kokoontunut kansallishenkinen seurapiiri, ja tarkoitukseni on jäljittää Tengströmin sisarusten Sofin, Helenan ja Natalian kokemuksia ja tulkintoja fennomaanisesta projektista.

Molemmat seminaarit antoivat paljon virikkeitä tuleville pohdinnoille. Oppiaineen seminaarissa sain hyviä kommentteja ja osin kiperiäkin kysymyksiä etenkin teoriaan ja metodologiaan liittyen. Perjantaipäivä Helsingissä oli erittäin tiivis ja avasi uusia näkökulmia kirjeaineiston käsittelyyn. Kahden tällaisen päivän osuminen peräjälkeen ei juuri antanut hengähdystaukoa niiden annin sulatteluun. Helsingin reissu kesti liki 20 tuntia, sillä heräsin jo 5:45, ja kotona olin vasta seuraavan vuorokauden puolella kello yhden maissa. (Intercity-junat ovat nähtävästi vähissä perjantai-iltaisin, Rovaniemelle suuntaava yöjuna puksuttaa Tampereelle kolme tuntia!)

Kirjeseminaari oli monitieteinen ja -kielinen, ja esitelmiä kuultiin kielitieteen ja historiantutkimuksen aloilta suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi. Ohjelmaa oli klo 9–18, jonka jälkeen luvassa oli vielä illallinen. Päivän aikana todellakin sai perspektiiviä siihen, mihin kaikkeen kirjeaineistoa voi käyttää ja miten moninaisilla tavoilla sitä voi lähestyä. Sain kirjata muistiin monia käsitteitä ja näkökulmia, joiden kannalta omaakin aineistoani olisi hyödyllistä pohtia. Erityisen hauskaa oli kuulla Kirsi Vainio-Korhosen ja Anu Lahtisen luento kirjeistä ja historiantutkimuksesta, sillä aiemmin tänä vuonna luin suurella mielenkiinnolla Kirjeet ja historiantutkimus -artikkelikokoelman, jonka he ovat toimittaneet Maarit Leskelä-Kärjen kanssa. Kirjoitin siitä myös Hybrikseen.

Molemmista seminaareista jäi muistiinpanoihin monia hyviä kirjavinkkejä. Lisäksi sain sysäyksen ryhtyä tositarkoituksella etsimään käsiini Vainio-Korhosen tänä syksynä ilmestynyttä Sofie Munsterhjelmin aika -teosta, jonka lukemista olen haikaillut jo jonkin aikaa. Yliopiston kirjaston harvat kappaleet ovat aina tiiviisti lainassa, mutta pitäisi muistaa luottaa enemmän Tampereen kaupungin kirjastoon. Sen kokoelmista löytyy usein, kuten tälläkin kertaa, suurempi määrä yksittäisiä nimekkeitä, ja valikoima historian alaan liittyvissä teoksissa on melko hyvä. Sampolan kirjasto Kalevassa osoittautui jälleen oivaksi paikaksi!