Kevätlukukauden aikana tuli pitkästä aikaa pohdittua enemmän historiateoriaa. Alkusysäys syntyi, kun aloin työstää niin & näin -lehteen kirja-arviota Vastapainolta loppuvuodesta 2016 ilmestyneestä artikkelikokoelmasta Historian teoria. Lingvistisestä käänteestä mahdolliseen historiaan (toim. Kari Väyrynen & Jarmo Pulkkinen). Pohdinnat jatkuivat loppukevään melko intensiivisesti, kun saman teoksen ympärille koottiin Tampereen yliopiston historian oppiaineen tutkijoiden lukupiiri. Keskustelut olivat antoisia joskin melko kriittisiä. Mukavaa oli myös se, että lukupiiri pysyi elinvoimaisena loppuun asti ja koko kirja saatiin käsiteltyä, toki vaihtelevilla kokoonpanoilla. Lukupiireilylle kaavaillaan syksyksi jatkoa jonkin muun teoksen parissa.
Kirja-arviossani nostan Historian teorian tärkeimmäksi teemaksi narrativismin – ja tarkemmin ottaen sen, miten näistä tutuista mutta tietoteoreettisia pulmia asettavista keskusteluista päästään eteenpäin. Siksi otsikoin ”Kurotus narrativismin jälkeiseen aikaan”. Minusta keskeinen kysymys on, miten arvioidaan ja perustellaan historiantutkimuksen tuottamien tulkintojen paremmuutta tietoteoreettisesti.
Tässä suhteessa teoksen kiinnostavin artikkeli oli Jouni-Matti Kuukkasen ”Narrativistinen ja jälkinarrativistinen historiografian filosofia”. Artikkelissa eritellään suuntauksen piirissä käytyjä keskusteluja ja aivan lopussa päästään ratkaisuehdotuksiinkin, mutta niille olisin suonut lisää tilaa. Kuukkanen esittelee analyysinsa tulkintojen arvioinnin episteemisistä ulottuvuuksista Ennen ja nyt -lehdessä ilmestyneessä artikkelissaan ”Narrativismista kriittiseen historiografian filosofiaan”. Se pohjaa Kuukkasen tuoreeseen teokseen Postnarrativist Philosophy of Historiography (Palgrave 2015).
Kalle Pihlaisen artikkelia ”Konstruktivistinen historiateoria fiktiivisyys-keskustelun jälkeen” kritisoin siitä, että se tuntuu argumentoivan sellaista historioitsijoiden itseymmärrystä vastaan, joka ei enää nykykoulutuksen ja -kokemuksen pohjalta pidä paikkaansa. Itse en esimerkiksi tunnista käsitystä, että historioitsijat ajattelisivat kertomusten olevan ”löydettävissä” menneisyydestä, mutta Pihlaisen mukaan tämä on keskeinen tietoteoreettinen kiistakysymys.
Perinteisempääkin otetta historiantutkimuksesta edelleen löytyy – ainakin, jos nojaudutaan Helsingin Sanomien arvioon Martti Häikiön P. E. Svinhufvudia käsittelevästä Suomen leijona -elämäkerrasta. Arvostelija Veli-Pekka Leppänen lainaa Häikiön kirjan alussa esittämää lupausta: ”Olen koettanut välttää arvoarvostelmia ja kuvata tapahtumia sellaisina kuin ne olivat”. Leppänen jatkaa: ”Korkea toive, mutta jokainen historioitsija valitsee, korostaa ja syrjäyttää kaiken aikaa seikkoja, joita kollega saattaisi punnita aivan toisin. Historiankirjoitus koostuu arvovalinnoista ja tulkinnoista – eikä tämäkään teos ole poikkeus.” Arvostelijan summaus kuuluu: ”Suomen leijona -teos esittelee johdonmukaisen sankaritarinan.” (HS 23.3.2017)
Teoriainnostukseni uusi tuleminen on siinä mielessä hyvin ajoitettu, että ennen kesälomia olisi tarkoitus kirjoittaa luonnos väitöskirjan johdannosta. Haavekuvani tietysti on, että lueskelen kiintoisia teoriakirjoja parvekkeella tai puistossa auringon paisteesta nauttien, mutta todellisuuteen kuulunee aimo annos angstista pähkäilyä toimistolla – ja ehkä kotonakin, yön valoisina tunteina.
Hermeneuttinen karuselli 