Faktan ja fiktion rajamailla

Osallistuin tiistaina Hämäläisjuhlaan, jossa yhtenä puhujana oli uudesta kirjastaan kertonut Anna Kortelainen. Ei kenenkään maassa on romaani Kortelaisen isoisästä – muusikosta ja kommunistista, jonka kohtalo oli monivaiheinen ja osin myös salaperäinen. Kortelainen on tehnyt paljon taustatutkimusta, mutta teos on kaunokirjallinen. Lähtökohtana on se, että kaiken, mitä ei tiedä, voi kuvitella.

En ole kirjaan vielä tutustunut, mutta esitelmä ehdottomasti herätti kiinnostuksen sitä kohtaan. Lisäksi mukana oli jännittäviä mikrohistoriallisia käänteitä ja johtolankoja, joista aina niin kovasti pidän. Esimerkiksi isoisän yhtyeen soittaman musiikin jäljille Kortelainen pääsi erään valokuvan perusteella. Kuvassa ovat bändin jäsenet ja sen oikeassa laidassa näkyy noin kolmasosa jonkin nuotin kannesta – muutama kirjain ja osa kuvaa. Internetin ihmemaailmasta Kortelainen onnistui jäljittämään saman kuvan näiden tietojen perusteella ja sai siten paremman käsityksen musiikista, jota hänen muusikko-isoisänsä oli tovereineen soittanut. Näitä tarinoita kuullessani tekee miltei mieli kirota laajana vellovaa lähdemateriaalia ja pieni etsivä sisälläni toivoo, että minullakin olisi jokin Oikea Mysteeri käsissäni. – Mutta kai tutkimuksessani piilee omanlaisensa arvoitus, lopulta kaikissa.

Sattumalta olen myös aivan hiljattain innostunut Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjasta. Ostin sen ensimmäisen osan Mustat morsiamet reissulukemiseksi ja matkalta kotiuduttuani olikin pakko kiitää taas yhteen tamperelaiseen sivukirjastoon, jossa seuraava osa sattui olemaan paikalla. Rautayöt sain luettua loppuun eilen. Kähkösen romaanisarja pohjautuu hänen oman sukunsa vaiheisiin. Tämäkin isoisä oli kommunisti. Hän sai kokea kovia 1920- ja 1930-lukujen Suomessa. Hänet tuomittiin Tammisaaren pakkotyölaitokseen kahteen otteeseen ja yhteensä mies istui siellä vuosikausia. Romaanien tärkein päähenkilö on kuitenkin hänen vaimonsa Anna eli kirjailijan isoäiti. Mustat morsiamet ilmestyi jo vuonna 1998 ja uusin osa Hietakehto tänä syksynä. Vuonna 2010 Kähkönen julkaisi isoisänsä vaiheita sekä Suomessa tapahtunutta kommunistien vainoa ja vangitsemisia käsittelevän tietokirjan Vihan ja rakkauden liekit – Kohtalona 1930-luvun Suomi. (Ks. esim. Jaana Torninoja-Latolan kirja-arvio Agricolan historiaverkossa.)

Historiantutkimuksen ja kaunokirjallisuuden suhde on jännittävä kysymys ja näiden kahden välimaastossa liikkuvat teokset monella tapaa mielenkiintoisia. Tällainen on tietenkin myös Kortelaisen Ei kenenkään maassa. Kähkönen taas on ”jakanut” fiktionsa ja faktansa eri teoksiin, vaikka romaanitkin ammentavat tositapahtumista. Suketus on jo ehtinyt arvioida Kortelaisen uutuuden blogissaan. Tyylilaji haastoi hänet lukijana. ”Onko kyse luovasta elämäkertatutkimuksesta vai kaunokirjallisuudesta?”, hän pohtii ja vastaa, että ei selvästi kummastakaan.

Genrejen sekoittaminen tuntuu jollakin mystisellä tavalla häiritsevältä, ehkä siksi, että ei ikään kuin ole selvää, minä sinun pitäisi pitää sitä, mitä olet lukemassa. Tuttu järjestys järkkyy. Toisaalta tulee mietittyä, mitkä kohdat ovat totuudellisia ja mitkä täysin keksittyjä. Pienestä epätietoisuudesta huolimatta olen kuitenkin usein nauttinut tällaisista teoksista paljon.

Genresekoitusten äärellä aukeava epätietoisuus kummunnee halusta luokitella maailman asiat selvästi. Mutta sehän ei yleensä ole mahdollista. Pitäisikö siis vain antaa mennä? Romaani voi ottaa vapauksia, mutta omakohtaiseksi nousee kysymys asetettuna toisinpäin: kuinka paljon kaunokirjallista sanankäyttöä suvaitaan tutkimustekstissä? Haluan ajatella, että luotettava tutkimus ja vetävä tyyli ja ”juoni” eivät sulje toisiaan pois. Hyvän teoksen sattuessa kohdalle saatan ahmia tutkimustekstiä kuten romaania. Fiktion ja faktan välisen rajan vetäminen ja näiden käsitteiden määrittely on tietenkin vaikeaa. Historioitsijakin käyttää luovuuttaan ja mielikuvitustaan, kertoo tarinan. Tietoteoreettista pohdintaa kerrakseen lupaa siis tämäkin kysymys.

Mainokset

Nälkävuodet ja etäännytetty kärsimys

Luin hiljattain Aki Ollikaisen esikoisromaanin Nälkävuosi, joka sijoittuu katastrofaaliseen talveen 1867–1868. Teos oli pakahduttava lukukokemus. Sitä on kehuttu laajalti eikä suotta. Päähenkilöinä ovat kerjuulla kulkeva Marja lastensa Mataleenan ja Juhon kanssa sekä Helsingin sivistyneistöön kuuluvat Renqvistin veljekset. Kertojana viivähtää myös eräs nimeltä mainitsematon senaattori.

Ollikaisen kirjassa järkyttävältä tuntuu sivistyneistön piittaamattomuus ihmisten hätää kohtaan. Kaunokirjallisuuden väkevyys tulee ilmi: on aivan eri asia lukea nälkävuosista kuvaus, jonka päähenkilöinä ovat inhimilliset olennot, joiden tunteet, pelot ja kokemukset limittyvät omiisi, kuin tieteellinen vaikkakin sinänsä ”tosi” kuvaus ajanjaksosta. Tässä mielessä ajattelen, että kaunokirjallisuus voi olla enemmän totta kuin tiede. Kaunokirjallisuuden totuus koskettaa ja avaa ymmärryksen. Ehkä juuri siksi, että koen romaanien ihmiskohtaloiden sisältävän yleistä inhimillistä totuutta enemmän kuin akateemisten ja etäisten kuvausten, olen itsekin kiinnostunut nimenomaan henkilöhistoriasta, ja haluan ymmärtää mennyttä yksittäisten ihmisten kokemusten kautta.

Henkilökohtainen ongelma Ollikaisen teoksessa minulle on J.V. Snellmanin osuus nälkävuosien katastrofissa. Vaikka graduni päähenkilö oli Jeanette Snellman, J.V. oli kuitenkin liki yhtä tärkeä, koska tarina rakentui heidän suhteensa ympärille. Vaikka tutkimukseni mielestäni toi J.V.:stä esiin ikäviä, nimenomaan inhimilliseen kanssakäymiseen liittyviä puolia kuten kyvyttömyyttä empatiaan ja ymmärrykseen toisen ihmisen heikkouksia kohtaan, haluaisin ajatella, että hän ei ollut ihminen, joka antoi tuhansien ihmisten kuolla nälkään. Huomaan, että olen edelleen kansalliskertomuksen idealistisen Snellman-kuvan vanki. On helpompi ajatella, että muut senaattorit saattoivat olla tässä tilanteessa historian konnia, mutta ei kai sentään Snellman!

Näiden ajatusten vaivaamana päädyin etsimään tutkimustietoa Snellmanista ja nälkävuosista Marja Jalavan teoksesta J.V. Snellman – Mies ja suurmies. Nälkävuosiin liittyi useiden katovuosien lisäksi monia vaikeuksia ja on löydettävissä useampia syitä sille, että asiat kehittyivät niin kamalaan suuntaan. Suomen tuotantorakenne oli yksipuolinen, maatalous kehittymätöntä ja väestönkasvu nopeaa. 1860-luvulla vallitsi kansainvälinen laskusuhdanne, ja Suomessa oli siitä huolimatta toteutettu rahanuudistus, joka johti lainansupistuksiin ja konkursseihin. Vuonna 1865 oli myös toteutettu kuntauudistus, eivätkä paikallistason organisaatiot monin paikoin vielä toimineet kunnolla. J.V. oli nälkävuosien aikana senaatin valtionvaraintoimituskunnan ensimmäisen osaston päällikkö ja vastasi avustustoimenpiteiden suunnittelusta. Asioista päätettiin kuitenkin senaatin talousosaston täysistunnoissa, ja valtion taloudellinen tilanne oli tiukka. (Jalava 2006, 297–299, 303.)

Kuitenkin nälkävuosien avustusperiaatteet olivat pikemminkin pedagogiset kuin humanitaariset. Vastikkeetonta apua karsastettiin ja pidettiin jopa turmiollisena. ”Rahvas haluttiin kasvattaa oman työnsä ja yrittämisensä kautta kykeneväiseksi huolehtimaan kaikissa tilanteissa aineellisesta ylläpidostaan”, Jalava kirjoittaa. Snellmanin ajatus pienyrittäjien Suomesta oli kuitenkin ajankohtaan nähden epärealistinen. Jalava tulkitsee, että valtaeliitissä saatettiin ajatella jopa ihmisuhrien olevan ”välttämätön osa kansan kasvatusta omatoimisuuteen ja itsenäisyyteen.” Kuolleisuuden laajuutta hekään silti tuskin aavistivat. Vuosina 1866–1868 kuoli noin 150 000 ihmistä yli normaalin kuolleisuuden. (Jalava 2006, 300, 303–304.)

Aki Ollikainen kuvaa senaattoria, joka ajatteli toimineensa oikein ja joka omasta mielestään teki uhrauksen tulevaisuuden eteen, mutta tunsi silti syyllisyyttä. Kuitenkin sellaiset argumentit tuntuvat tyhjiltä, kun lukee elämästään nälissään ja kylmissään kamppailevien Marjan, Mataleenan ja Juhon tarinaa. Jalavakin kertoo, että nälkävuodet olivat J.V.:lle traumaattinen kokemus, joka vaivasi häntä loppuelämän ajan. Tämä muun muassa ajoi kiivaasti avustusrahaston perustamista vastaisten katovuosien varalle. (Jalava 2006, 307–308)

J.V. ei kuitenkaan ehkä edes syksyllä 1867 käsittänyt, millainen hätä maakunnissa vallitsi. Tähän liittyen Jalava tekee rinnastuksen, joka antaa paljon ajattelemisen aihetta: ”Olihan Suomi nälkävuosina jakautunut kahtia niin, ettei kurjuus arkipäivän tasolla välttämättä koskettanut helsinkiläistä säätyläistöä sen enempää kuin nykyisten kehitysmaiden hätä oman maamme hyvinvoivia kansalaisia.” (Jalava 2006, 306.)

Samaan tematiikkaan kietoutuu ahdistavasti Anu Silfverbergin kolumni ”Sinä olet natsi” Nyt-liitteen Mitä ajattelin tänään -sarjassa. Silfverberg kirjoittaa lukemansa Christian Jungersenin romaanin pohjalta natsikortista, joka voi myös toimia, sillä se voi ”näyttää uudessa valossa sen, mitä pidämme tavallisena, vaarattomana tai muuttumattomana.” Pysäyttävä, romaanihenkilön suusta peräisin oleva ajatus tekstissä on tämä: ” – – meidän on helppo ihmetellä, miten tavalliset saksalaiset olivat muka tietämättömiä juutalaisvainoista. Mutta myös oma arkemme perustuu etäännytetylle raakuudelle. Entä jos 2020-luvulla syntyneet tulevat kysymään: ettekö te tienneet, missä ne teidän tavaranne tehtiin? Tiesittekö tuotantoeläimistä? Tiesittekö, millaisista oloista pakolaiset tulivat? Ettekä tehneet mitään! Mitä siihen sitten vastataan, paitsi että silloin oli tapana antaa toisten kuolla, jotta sai kahvia alihintaan.”

Niin, tuleeko joku kolmenkymmenen tai neljänkymmenen vuoden päästä kysymään: ettekö te tienneet? Voinko legitiimisti jeesustella 1860-luvun senaattoreita ja sivistyneistöä, ja jotta voisin, miten pitäisi elää?

 

Kirjallisuutta
Aki Ollikainen: Nälkävuosi. Siltala 2012.
Marja Jalava: J.V. Snellman. Mies ja suurmies. Tammi 2006.

Kaunokirjallinen 1970-luku

Olen ainejärjestöhistoriaa tutkiessani hakenut etenkin 1970-luvun tunnelmia romaaneista. Kiivaaseen poliittiseen kauteen samaistuminen tuntuu hankalimmalta, sillä politiikka eräänlaisena ”nuorisokulttuurina” on omalle kokemusmaailmalleni varsin vieras ajatus. Toisaalta kiihkeä aatteellisuus, liike ja joukkovoima kiehtovat. Nykypäivän opiskelijatoiminta vaikuttaa 1970-luvun rinnalla lattealta. Poliittisista suuntauksista erityisen mielenkiintoinen ilmiö on tietenkin taistolaisuus, joka oli aikoinaan voimakasta mutta sittemmin vaiettua.

Luin jo aiemmin kesällä kaksi 1970-luvulla kirjoitettua, osittain yliopistomaailmaan sijoittuvaa teosta, jotka olivat Antti Eskolan Mies ja ääni (1973) sekä Raija Orasen Valomerkki (1978). Näihin teoksiin tartuin, koska ne olivat esillä Mervi Kaarnisen kirjoittamassa Tampereen yliopiston 40-vuotishistoriassa Murros ja mielikuva. Molemmissa romaaneissa kuvataan Tampereen yliopistoa hallinnonuudistuskamppailun aikana. Tuolloin opiskelijat vaativat demokratiaa yliopistoihin ja yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta kaikille yliopistoyhteisön jäsenille – siis mies ja ääni -periaatetta. Molempien kirjoittajien tausta on Tampereen yliopistossa. Eskola on tunnettu professorina ja vasemmistovaikuttajana, Oranen taas on opiskellut Tampereella ja ollut mukana taistolaisessa liikkeessä.

Minun on pakko myöntää, että kirjat olivat jonkinlaisia pettymyksiä. Romaaneina ne eivät olleet mielestäni kovin hyviä, eivätkä ajankuvinakaan vaikuta kovin syvällisiltä, vaikka niissä toki on hetkensä etenkin tässä mielessä. Eskolan teoksen päähenkilöt ovat erään yliopiston laitoksen henkilökuntaa ja tarinan keskiössä on idullaan oleva joukko- ja demokratiatoiminta. Orasen päähenkilö Apollo on Tampereen yliopiston opiskelija, joka on hankalassa avioliitossa. Suurin ongelma molemmissa teoksissa sekä lukukokemuksen että tavoitteeni, 1970-luvun ajatusmaailman ymmärtämisen kannalta, oli se, että henkilöhahmot jäivät ohuiksi. Etenkin Eskolan kirjassa suurin osa hahmoista jää liki kasvottomiksi joukon jatkeiksi. Se on ilmestynyt hallinnonuudistuskamppailun ollessa käynnissä ja tuntuu paikoin kirjoitetun ennemmin opiksi kuin kaunokirjalliseksi elämykseksi. Orasenkin henkilöt jäävät etäisiksi ja heidän motiivinsa paikoin epäselviksi tai -uskottaviksi. Teos keskittyy enemmän ihmissuhteisiin kuin yliopistoelämään.

Olen hiljattain lukenut myös kaksi 2000-luvulla ilmestynyttä, taistolaistematiikkaa käsittelevää romaania. Uusimman innon sain Sampolan kirjastoon rakennetusta erityisestä 1970-luvulle omistetusta teemahyllystä, johon oli valikoitu sekä romaaneja että tietoteoksia. Jo aiemmin luin Laura Honkasalon teoksen Sinun lapsesi eivät ole sinun ja juuri lopettelin Juha Ruusuvuoren Stallarin. Molemmissa käsitellään taistolaisuuden katoamista ja siinä mukana olleiden kaikinpuolista uudelleen suuntautumista elämässä. Sekä Honkasalon että Ruusuvuoren kerronta liikkuu useilla aikatasoilla, karkeasti ottaen taistolaisella 1970-luvulla ja sen unohtaneessa ”nykyajassa”. Romaanit ovat mielenkiintoisia, mutta toisaalta on vaikea päättää, miten suhtautua Stallarin liki inhorealistisiin kuvauksiin. Kumpikin teos esittää taistolaisuuden lopahtamisen jokseenkin yhtäkkisenä muutoksena, ja etenkin Honkasalon teoksessa tuntuu, että taistolaishahmojen välillä ei 1970-luvun ja nykyajan välille synny kunnollista jatkumoa. Ne tuntuvat miltei kokonaan eri persoonilta.

On mielenkiintoista huomata, että yliopistomaailmaa sivuavat teokset, Mies ja ääni, Valomerkki ja Stallari, sijoittuvat nimenomaan Tampereen yliopistoon. Stallarin kehyskertomuksena on kertojan kävelyretki ympäri Helsinkiä vanhoihin maisemiinsa, mutta samalla hän muistelee laveasti opiskeluaikaansa Tampereella. Kadunnimet ja konkreettiset paikat antavat maamerkkejä kerronnalle. Tamperelaisena on tietenkin hauska lukea kuvauksia Yo-talolta ja omalta yliopistolta. Alakuppilan penkitkin ovat viimeisimmän remontin jälkeen taas saman väriset kuin 1970-luvulla.

Romaanit ovat olleet mielenkiintoisia ja suurelta osin viihdyttäviäkin, mutta ymmärrykseni ei ole kasvanut niin paljon kuin olisin toivonut. Seuraavaksi taidan siirtyä Anna Kontulan graduun Kuollut muttei kuopattu. Taistolaisuus ja miten sitä muistetaan. Jos jaksan jatkaa romaanien parissa, seuraavana voisi olla vuorossa Raija Orasen Kohtauspaikka Marinad, johon myös tartuin Sampolan kirjaston teemahyllyllä.

Merkitysjahti: kontekstit, tarinat ja fiilikset

Olen hiljattain saanut valmiiksi tapahtumahistoriallisen rungon Patinan 50-vuotishistorialle. Nyt tarkoitukseni on alkaa kasvattaa lihasta tuon luurangon ympärille. Se tarkoittaa syventämistä, tulkintaa ja merkityksen antoa – tutkimusta. Pyrin linkittämään Patinan itseymmärryksen tehtävistään ja merkityksestään suomalaisen opiskelijaliikkeen ja opiskelijuuden historian kontekstiin. Tässä keskeistä kirjallisuutta ovat mm. ylioppilaskuntien historiat sekä muiden historia-alan ainejärjestöjen historiat. Monet teokset seuraavat yhteneväistä linjaa, jonka voi pelkistetysti kuvata etenevän viattomalta ja ehkä idealistiseltakin 1960-luvulta (yli)politisoituneelle 1970-luvulle, jota seuraa biletykseen ja urheiluun keskittynyt 1980-luku. 1990-luvulta ovat esillä kansainvälistyminen ja tekniikan kehityksen tuomat muutokset, mutta tässä vaiheessa kuva pirstaloituu, eikä selkeitä yleispiirteitä nouse esiin. Nykyhetki on ilmeisesti liian lähellä.

Merkitys on suhdekäsite. Tutkimuksessa sitä voi etsiä suhteuttamalla tutkimuskohteen valittuun kontekstiin. Kontekstointi on työlästä, sillä ei ole olemassa kirjaa, joka sisältäisi Totuuden valitusta kontekstista. Kontekstin rakentaminen on myös tutkimusta, ja palasia pitää kerätä monelta suunnalta ja samalla arvioida kriittisesti, mitä ne haluavat sanoa ja millaista kuvaa ne luovat. – Onko niiden välittämä kuva sellainen, johon voin perustaa omia tulkintojani vai päätyykö oma tutkimukseni kritikoimaan niitä? Olen taas kehällä: oma tutkimus ja tutkimuskirjallisuus, kysymys ja vastaus, ennakkoluulo ja evidenssi – minä ja maailma. Dialogi on jatkuvaa.

Opiskelijat ja heidän järjestönsä eivät elä muusta yhteiskunnasta irrallaan, ja siksi näen tarpeelliseksi syventää omaa käsitystäni suomalaisesta lähihistoriasta. Vaikka opiskelijaliikkeen historiaa käsittelevät teokset osaltaan kontekstoituvat ympäröivään yhteiskuntaan, nousee Patinan menneisyydestä mieleeni monia ”miksi”-kysymyksiä, joiden ymmärtämiseksi kaipaan laajempaa yhteiskunnallista ja aatehistoriallista kontekstia. Miksi Patina perustettiin, miksi se politisoitui, miksi politisoituminen vaihtui bileisiin Yo-talolla ja SM-tason sählyyn? Patina ja opiskelijaliike ovat olleet osa yhteiskunnan ja ilmapiirin muutosta. Mutta kuinka pitkälle kontekstointia ja perehtymistä voi jatkaa? Täytyykö minun olla koko viimeisen 50 vuoden yhteiskunnallis-poliittis-aatteellis-kulttuuristen kehityslinjojen ja kilpailevien tulkintojen asiantuntija? Vakiintuneissa tarinoissa ja tulkinnoissa on postpostmodernissa jotakin kovin epämuodikasta, mutta silti on havaittavissa, että Suomen 1900-luvun lopun opiskelijaliikettä koskevissa tarinoissa on monia samoja elementtejä. Johonkin täytyy lopulta ankkuroitua – ja tyytyä. Huomaan kuitenkin, että minulla on taipumus korostaa aatteiden ja ajatusten merkitystä. Tunnen tarvetta ymmärtää ”ajan henkeä” ja fiilistä, jotta voisin niiden pohjalta selittää ja tehdä ymmärrettäväksi Patinan itseymmärryksen ja toiminnan muutoksia.

Opinnoissani tutkin lähinnä 1800-lukua, jonka osalta on tuntunut selvältä, että se on vieras ja kaukainen ajanjakso. Lähihistorian suhteen tunne on ristiriitainen. Pitäisikö jotenkin ”automaattisesti” ymmärtää, koska siitä on niin vähän aikaa? Toisaalta muistaminen ja liian lähellä oleminen voivat myös tehdä historiantutkimuksesta hankalaa. Tajuan kuitenkin, ettei minulla ole liki mitään käsitystä siitä, millaista on ollut elää Suomessa ennen 1990-lukua, jolta tiedostetut muistikuvani alkavat. Lukiessani Unto Hämäläisen Suomi Orwellin vuonna 1984 -kirjaa minulle viimeistään avautui, että en ymmärrä kylmän sodan Suomen elämismaailmasta mitään. Se, että olen syntynyt kylmän sodan Suomessa, jonka itänaapuri oli Neuvostoliitto, luo virheellistä jatkuvuuden tunnetta. Nuo tunteet lienee syytä hylätä, sillä ainut asia, jonka muistan Neuvostoliiton murenemisen vuosista on se, että Pikku Kakkonen oli peruttu, koska telkkarissa oli setä, jolla oli verta päässä. Muistatte kai syntymämerkin Mihail Gorbatšovin otsalla?

Mutta kaipaan fiilistä: miltä tuntui, miten koettiin? Historiantutkimukset kertovat valitettavan harvoin yksittäisen ihmisen kokemuksesta. Olen ajatellut 1960- ja 1970-lukujen suhteen kääntyä muutaman romaanin pariin päästäkseni fiilikseen. Tämä on varmasti kovin epätieteellistä, mutta olen myös epätoivoinen. Haluan päästä ihon alle. Haluan, että romaani imitoi kokemuksen siitä, millaista olisi ollut elää tuolloin. Puolustaudun ehkä myös sillä, että kaksi romaaneista bongasin Mervi Kaarnisen kirjoittamasta Tampereen yliopiston 40-vuotishistoriasta Murros ja mielikuva, jossa niitä oli lainattu. Nämä ovat Antti Eskolan Mies ja ääni ja Raija Orasen Valomerkki. Kolmas kirja on Laura Honkasalon Sinun lapsesi eivät ole sinun, ja minun pitäisi varmaan olla vähän nolo siitä, että en ole sitä aiemmin lukenut. Ja olenkin.