Olen suonut itselleni parin viikon kesäloman, mikä on tarkoittanut sitä, että tieteellisten tekstien parissa työnkentelyn sijaan olen voinut nauttia kaunokirjallisuuden lukemisesta mielin määrin. Koska on loma (ja aivot sulattava helle!) olen antautunut keveän ja viihteellisen kirjallisuuden pariin – kuitenkaan historiaa unohtamatta! Olen huomannut, että minua ovat erityisesti vetäneet puoleensa menneisyyteen sijoittuvat tai sen kanssa jotenkin tekemisissä olevat teokset.
Enitenhän pidän historiasta ja salapoliisitarinoista, ja aloitinkin lomani näiden kahden yhdistelmällä. Olin jo aikoja sitten pannut merkille Jyrki Erran Kaunasin sivut ja vihdoin se tarttui mukaani kirjakaupan hullusta pokkaritarjouksesta (kolme kirjaa 12 eurolla!). Teos sijoittuu 2000-luvulle, mutta selviteltävä mysteeri kurottaa vuosisatojen taakse, osin ajanlaskun alkuaikoihin saakka. Päähenkilö on nuori suomalainen tutkija Johan, joka muuttaa Roomaan tehdäkseen väitöskirjaansa Vatikaanin arkistossa. Siellä hän kuitenkin saa tutkittavakseen keskiaikaisen käsikirjoituksen, joka sisältää enemmän kuin päällepäin näkyy… Valitettavasti Kaunasin sivut oli jonkinmoinen pettymys. Ainakin jonkin painoksen takakannessa on kunnianhimoisesti viitattu ikisuosikkiini Umberto Econ Ruusun nimeen. Kaunasin sivut ei mielestäni yllä syvällisyydessä kyseisen klassikon tasolle ja siitä tulee ennemmin mieleen Dan Brownin Da Vinci -koodi. Mysteeri ei kuitenkaan ole yhtä kutkuttava, eikä kerrontakaan ole niin sujuvaa kuin se voisi olla. Mutta parvekkeella aurinkotuolissa köllötellessä tämäkin meni. Loppua kohti tarina sai enemmän imua.
Seuraavaksi tartuin Jyrki Heinon 1790-luvun Turkuun sijoittuviin dekkareihin, joissa mysteerejä ratkoo luutnantti Wennehielm, jonka menneisyyteen mahtuvat niin Yhdysvaltain vapaussota ja siellä saatu jalkavamma kuin salaiset tehtävät Kustaa III:n hallinnossa. Sarjassa on ilmestynyt kaksi osaa, Kellari ja Kello, ja molemmat ovat mielestäni oivallisia teoksia. Wennehielm on sellainen kunnon salapoliisi, josta minä pidän: hieman melankolisuuteen taipuvainen, pohdiskeleva ja terävä tyyppi, joka nauttii hyvästä ruuasta ja juomasta. Wennehielm ei siis ole mikään action-sankari, vaan Poirot’n hengenheimolainen, joka käyttää pieniä harmaita aivosolujaan. Näitä voi ehdottomasti suositella, jos johtolankojen seuraaminen yhdistettynä 1700-luvun lopun turkulaiseen miljööseen kiinnostavat. Ensimmäisessä tarinassa kaupungin lähistöltä löytyy kellariin kuolemaan jätetyn miehen ruumis ja tapauksen selvittäminen paljastaa niin salaliittoja kuin henkilökohtaisia kaunojakin. Toisessa teoksessa mukavuudenhaluinen Wennehielm joutuu matkailemaan aina Mikkeliin ja Pietariin asti selvittäessään Kustaa III:n sodassa kadonneen majurin tapausta. Jälleen on luvassa valtiollista vehkeilyä mutta myös alkemiaa ja ripaus romatiikkaakiin.
Aiemmin kesällä kokeilin myös Kirsti Mannisen ja Jouko Raivion yhteistyössä kirjoittamia 1860-luvun Helsinkiin sijoittuvia dekkareita. Niissä rikoksia ratkovat nuori opiskelija Johannes ja hänen ikäneito tätinsä Matilda. Ensimmäisen osan, Punavuoren keisarinnan, perusteella sarja on ihan viihdyttävä, mutta ehkä hieman naiivi esimerkiksi verrattuna Heinon Wennehielm-kirjoihin. Tätäkin voi suositella johtolankojen jahtaamisesta ja historiallisesta miljööstä kiinnostuneille. Yksi merkki siitä, että kirja on christieläisen Poirot-perinteen hengenheimolainen, on mielestäni se, että teoksen alussa on luettelo siinä esiintyvistä henkilöitä. Tällainen toki löytyy niin Mannisen ja Raivion kuin Heinonkin teoksista.
Dekkari + historia -yhdistelmät saivat loman edetessä väistyä pelkän historian tieltä. Tartuin Milja Kauniston Synnintekijään, jonka olin niin ikään ostanut pokkaritarjouksesta. Kerronta nuoren papin Olavi Maununpojan edesottamuksista Pariisin Sorbonnessa on vauhdikasta. Päähenkilö on kuitenkin hiukan tossukka ja jatkuva jahkaaminen maallisten halujen ja papillisen siveellisyyden ristipaineissa alkaa hieman toistaa itseään. Tältä alkoi tuntua lähinnä sarjan toisessa osassa, Kalmantanssissa, jonka nappasin mukaani kirjaston vippilainana. Ensimmäiseen osaan jännitettä luo rakkaustarina, sillä Olavi ihastuu opiskelijatoveriinsa Miracleen, jonka tausta on varsin poikkeuksellinen, ja tilanne saa vielä teoksen lopussa yllättävän ja kiinnostavan käänteen. Toisessa osassa Miracle on vähemmän läsnä, mikä on harmi, mutta lopussa odotus palkitaan ainakin jossain määrin. Sitä ennen Olavi ehtii jo päätyä ilkeän piispan painostamana kuulustelemaan Jehanne Darcia, jota kohtaan hän tuntee yllättävää myötätuntoa. Jehanne ei myöskään tässä Kauniston tulkinnassa ole sitä, miltä päällepäin näyttää.
Viimeisimmäksi tartuin Laila Hirvisaaren romaaniin Minä Katariina. Alku oli yllättävän mukaansa tempaava, mutta hieman mietin, miten pitkälle kerronnan imu riittää. Odotukseni eivät itse asiassa olleet yhden aiemmin lukemani Hirvisaaren teoksen perusteella kovin korkealla, mutta päätin antaa Katariinalle mahdollisuuden, sillä aihepiiri kiinnostaa ja teos on ollut myös Finlandia-ehdokkaana ilmestymisvuonnaan. Kesälukemistona tämä näyttää ainakin toimivan.
Lopuksi on vielä pakko mainita paras romaani, jonka olen pitkään aikaan lukenut. Teos on Tommi Kinnusen Neljäntienristeys. Se meni jo ennen lomaa – yhdessä päivässä. Kerronta etenee neljän näkökulmahenkilön kautta kunkin kertoessa vuorollaan omaa tarinaansa, jotka monilta osin kietoutuvat yhteen. Teos alkaa 1800-luvun lopulta kätilö Marian tarinalla ja jatkuu aina 1990-luvulle Marian tyttären Lahjan, tämän aviomiehen Onnin sekä heidän miniänsä Kaarinan kautta. Neljäntienristeys kertoo kai siitä, että kaikilla on salaisuutensa ja tuskansa ja toiveensa – ja siitä, että toisten kanssa, ja etenkin itsensä kanssa, eläminen on välillä tuskallisen vaikeaa.
Ensi viikolla pitäisi palata jälleen yliopistolle ja Ricœurin pariin. Saapa nähdä, koska pääsen etenemään Mikael Karvajalkaan tai Mannisen ja Raivion dekkarisarjan jatko-osiin… Hellesää jatkunee tosin sen verran hikisenä myös ensi viikolla, että työhuoneella voi olla jo siitäkin ilosta, että siellä on erinomainen ilmastointi!
Hermeneuttinen karuselli 