Mikrohistoria – marginaali ja sanaleikit

Mikrohistoria on ollut pitkään muotia, ehkä jopa niin kauan, että se alkaa pian olla passé. Ensimmäiset merkkiteokset ilmestyivät 1970- ja 1980-luvuilla. Silti mikrohistorian määrittelemisessä on epämiellyttävää epämääräisyyttä. Tyypillisin väärinkäsitys on se, että mikrohistoriaa on kaikki historiankirjoitus, joka käsittelee jotakin ”pientä”: henkilöä, paikkakuntaa tai muuta yksittäistä.

Mutta miten mikrohistoriaa voi määritellä? Teoreettisissa esityksissä hellitään käsitepareja ”tyypillinen poikkeus” tai ”poikkeuksellinen tyypillisyys”, mutta niistä on usein kirjoitettu ylimalkaisesti – aivan kuin sanaleikki ratkaisisi ongelman. Kyse onkin alun perin vitsistä. Käsitepari on peräisin italialaiselta historioitsijalta Edoardo Grendiltä, ja Carlo Ginzburg kutsuu sitä sutkaukseksi, joka on niittänyt ansaittua mainetta. Taustalla oleva ajatus on, että tyypillisyyden ja toistuvuuden sijaan kaikkein poikkeuksellisin aineisto voi olla antoisinta.

Tunnetuimmat mikrohistorialliset tutkimukset käsittelevät usein jotakin erikoista tapausta. Natalie Zemon Davis kertoo Martin Guerren paluussa 1500-luvun Ranskaan sijoittuvan tarinan huijarista, joka ilmaantuu vuosikausia aiemmin perheensä jättäneen miehen tilalle mutta paljastuu, kun alkuperäinen palaa. Carlo Ginzburg jäljittää Juusto ja madot -teoksessaan niin ikään 1500-luvulla eläneen italialaisen myllärin omintakeista maailmankuvaa inkvisition pöytäkirjoista. Samaa lajityyppiä edustaa myös suomalaisen mikrohistoriakeskustelun tunnetuimpiin nimiin kuuluvan Matti Peltosen Lukkari Saxbergin rikos, joka rakentuu paheellisen lukkarin tekemän surmatyön ympärille.

Poikkeuksellinen tyypillisyys ja tyypillinen poikkeus yrittävät siis sanoa, että tutkimuksen kohde erottuu jollakin tavalla aikansa normaalista. Samalla kohde on kuitenkin osa historiallista tilannetta ja välttämättä yhteydessä ja yhteneväinen ympäröivän todellisuutensa kanssa. Näin muodostuu tutkimuskohteen tyypillinen puoli. Mutta peittääkö käsitepari nokkeluudessaan ennemmin kuin selkiyttää mikrohistorian tarkoitusta? Mikrohistorian tutkimuskohde ei ole poikkeuksellisen eli erityisen tyypillinen tai tyypillinen poikkeusten joukossa, vaan se edustaa sekä tyypillisyyttä että poikkeuksellisuutta.

Poikkeuksellinen tyypillisyys linkittyy marginaalin esiin nostamiseen. Peltonen viittaa ”Mikrohistorian lajit” -artikkelissaan Braudeliin ja tuo esiin, että marginaali käsitteenä sisältää jo sen, että on olemassa ei-marginaali: keskusta tai emoalue – jotakin, johon suhteutettuna marginaali asettuu. Marginaalin tarkastelun on tarkoitus paljastaa jotakin uutta niin sanotusta normaalista; sellaisia asioita, jotka itsestäänselvyyksinä jäävät yleensä piiloon. Erikoinen tapaus lyö tilanteeseen särön, jonka kautta tulee näkyviin uutta. Mielestäni sen ei kuitenkaan tarvitse olla vain väline rakenteen tai yleisen tarkasteluun, vaan se itsessään avaa maailmaa lisää.

Peltosen mukaan uusin mikrohistoria, kuten Anna Kortelaisen Virginie!, kyseenalaistaa sen, että mikrohistorian tarvitsisi tutkia jotakin erikoista. Virginiessä! tutkija jäljittää Albert Edelfeldtin salaperäistä ranskalaista mallia ja rakastajatarta. Poikkeuksellisen tyypillisyyden ajatus kyseenalaistuu, jos kohde on niin sanotusti tavallinen. Virginiessä on kuitenkin poikkeuksellisuutta, joka syntyy hänen yhteydestään arvostettuun ja edelleen mielenkiinnon kohteena olevaan taiteilijaan. Maailmaa syleilevästi voi toki ajatella, että kaikessa on yhtä aikaa läsnä erityinen ja yleinen. Mikrohistoria tuntuu kuitenkin ehjimmin erottuvan muuntyyppisestä tutkimuksesta asettamalla näkökulmakseen erityisyyden ja marginaalin. Ei siis riitä, että kohde on jollainlailla ”pieni”, vaan näkökulma ratkaisee. – Mutta mikä on kyllin poikkeuksellista mikrohistorialle? Ehkäpä näennäisesti tavallinen voi asettua mikrohistorian tutkimuskohteeksi, kun tutkija määrittää kohteensa erityiseksi valitsemassaan kontekstissa; kohteen luonne paljastuu suhteessa kontekstiin ja konteksti valottuu uudella tavalla suhteutettuna kohteen erityisyyteen.

 

Kirjallisuutta
Carlo Ginzburg: Johtolankoja. Kirjoituksia mikrohistoriasta ja historiallisesta metodista. Gaudeamus 1996.
Carlo Ginzburg: Juusto ja madot. 1500-luvun myllärin maailmankuva. Gaudeamus 2007.
Anna Kortelainen: Virnigie! Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina. Tammi 2009.
Matti Peltonen: Lukkari Saxbergin rikos ja herännäispappilan etiikka. Gaudeamus 2007.
Matti Peltonen: ”Mikrohistorian lajit”, teoksessa Outi Fingerroos, Riina Haanpää, Anne Heimo & Ulla-Maija Peltonen (toim.) Muistitietotutkimus. Metodologisia kysymyksiä. Tietolipas 214. SKS 2006
Natalie Zemon Davis: Martin Guerren paluu. Gaudeamus 2002.

Historioitsija salapoliisina

Lapsena toiveammattini oli salapoliisi. Ahmin Agatha Christien mysteerejä ja perustin ystävieni kanssa salapoliisiopiston. Koulun välitunneilla tutkimme muun muassa hajotetun lumilinnan arvoitusta jalanjälkia suurennuslasin läpi tiiraillen. Nykyäänkin olisin mieluiten naispuolinen Poirot: vierailisin tuttavieni maalaiskartanoissa ja ratkaisisin yllättävät kuolemantapaukset terävällä älylläni ja verrattomalla huomiokyvylläni huolimatta siitä, että vieraat salaavat tuntevansa toisensa jo ensimmäisen maailmansodan ajoilta ja tilanhoitajan vaimo paljastuu valeasussa esiintyneeksi kadonneeksi perijättäreksi.

Aloin opiskella historiaa, koska se oli sivistävää ja jännittävää, ja olin kiinnostunut politiikasta ja yhteiskunnasta. Varsinaiseen tutkimustyöhön käsiksi päästessäni aloin tajuta, että historioitsijan työ sisältää salapoliisin luonteenlaadulle soveltuvia elementtejä. Tutkimus on luonteeltaan mysteeri, joka on ratkaistava. Se rakentuu kysymyksen ympärille. Johtolankoja etsimällä ja niitä seuraamalla voi päästä vastauksen äärelle.

R.G. Collingwood (1889–1843) painotti kysymyksen merkitystä historiantutkimuksessa. Hänen mukaansa Hercule Poirot’n kehotus pienten harmaiden aivosolujen käyttämisestä tarkoittaa, ettei todistusaineistoa voi alkaa kerätä ennen kuin on aloittanut ajattelemisen. Ajatteleminen merkitsee kysymysten kysymistä, ja todistusaineisto on todistusaineistoa ainoastaan suhteessa johonkin tiettyyn kysymykseen. Historioitsijakin etenee kysymysten avulla. Hän etsii johtolankoja ja todisteita, joiden avulla hän voisi ratkaista tutkimustehtävässä muotoilemansa mysteerin. Todistusaineiston etsiminen on jännittävää työtä: yksi johtolanka johtaa toiseen antaessaan vastauksen mutta nostaen uusia kysymyksiä.

Johtolangan käsitteen on historiantutkimuksessa tehnyt tunnetuksi mikrohistorian keskeinen nimi Carlo Ginzburg (1939– ). Italialainen Giovanni Morelli kehitti 1870-luvulla yksityiskohtien tarkasteluun perustuvan metodin taideteosten tunnistamiseksi. Hän keskittyi korviin. Ginzburg vertaa menetelmää salapoliisityöhön (nyt mainituksi tulee Sherlock Holmes), jossa rikollinen paljastuu pienistä yksityiskohdista, johtolangoista, jotka eivät kuitenkaan useimmille kerro mitään. Myös muinaiset metsästäjät kykenivät muodostamaan näennäisesti merkityksettömien tietojen kuten jalanjälkien ja katkenneiden oksien perusteella todellisuuden, joka ei ollut suoraan koettavissa. Havainnot järjestyivät kerronnalliseksi jatkumoksi. March Blochin (1886–1944) ajattelutapa on samantyyppinen. Hänen mukaansa lähde on jälki; se on aistein havaittava merkki, jonka tajunnan tavoittamattomiin kadonnut ilmiö on jättänyt. Historioitsijan ja salapoliisin tulee päätellä ilmiö niistä jäljistä, joita se on jättänyt ollessaan aktuaalinen.

Historioitsija-salapoliisi tutkii jälkiä ja etsii johtolankoja kirjastojen ja arkistojen uumenissa. Paras hetki on se, kun löytyy ratkaiseva johtolanka, joka avaa kaiken aiemman aineiston. Se on se hetki, kun Hastings sanoo jotakin typerää, mistä Poirot saa idean, ja kaikki palaset loksahtavat kohdalleen. Tutkija palaa kehäänsä ja muodostaa tarinansa, tulkintansa, keräämänsä todistusaineiston varaan. Poirot on tietenkin aina oikeassa ja mysteerin ratkaisu kiistaton. Sitä historioitsija voi vain kadehtien ihailla.

 

Kirjallisuutta
Marc Bloch: Historian puolustus. Artemisia 2003.
R.G. Collingwood: The Idea of History. Oxford University Press 1994.
Carlo Ginzburg: Johtolankoja. Kirjoituksia mikrohistoriasta ja historiallisesta metodista. Gaudeamus 1996.