Oleminen ja angsti

Historiikkiprojektissani ovat käynnissä kriittiset neljä viimeistä viikkoa. Stressitaso nousee ja mieliala vaihtelee toiveikkaasta ahdistuneeseen. Uuden viikon alkaessa pienestä maanantaijumista päästyäni olin liki hilpeällä tuulella, mutta huoli alkoi pian jäytää mieltä, kun listasin, mitä kaikkea pitäisi vielä tehdä tai etenkin mitä kaikkea vielä haluaisin tehdä.

Intensiivisen työskentelyn jaksoissa on ongelmallista myös se, että ne kontaminoivat kotini. Vapaa-ajan viettäminen kotona on vaikeaa, sillä koti määrittyy ennen muuta työtilaksi. Jokainen kotona olemisen hetki on potentiaalinen työnteon hetki. Myönnän, että kotona työskentely on oma valintani. Voisin työskennellä myös yliopistolla eri paikoissa, mutta tykkään siitä, että tavarani voivat olla levällään – oma tupa, oma lupa.

Tilanne johtaa kuitenkin siihen, että täysin irrallaan kirjoitusprosessista voin olla vain silloin, kun en ole kotona. Olenkin kliseisesti aloittanut syysharrastuksia (toivon tietysti, että ne jatkuvat pidempäänkin, kuten asiaan kuuluu), ja huomaan, että se tekee hyvää. Liiallinen kotona oleminen jättää tunkkaisen fiiliksen, ja harrastukset antavat muuta ajateltavaa eli saa luvan kanssa keskittyä johonkin muuhun ja toisaalta ne antavat syyn lähteä johonkin, mikä on myös terveellistä.

Edellä kerrottu saa miettimään, ovatko moodini kovin paikkasidonnaisia. Enkö pysty samassa paikassa sekä tekemään raivokkaasti töitä että rentoutumaan? Ehkä ongelma ei niin sanottuina normaaleina ajanjaksoina ole yhtä mittava, mutta stressitason ja työn intensiteetin kasvaessa irrottautuminen vaatii myös konkreettista liikahtamista työnteolle pyhitetyksi joutuneelta paikalta.

Projektien päättelemisen nostattaman angstin keskellä yritän muistella yhtä kelvollisimmista (elämän)viisauksista, jonka olen yliopistokoulutukseni aikana kuullut: ahdistus kuuluu historiantutkimukseen.

Freelance-historioitsijana olemisen eduista ja haitoista

Päätin tänä kesänä hitusen leikilläni tituleerata itseäni freelance-historioitsijaksi, jotta saisin muodostettua jonkinlaisen kesäidentiteetin valmistuttuani juuri vapun jälkeen. Freelance-historioitsijana oleminen on mielestäni helpompaa freelance-journalistina olemiseen verrattuna siinä mielessä, että ei tarvitse koko ajan etsiä toimeksiantoja tai myydä ideoitaan. Freelance-historioitsijan elämä on pitkäjänteisempää, koska on mahdollisuus keskittyä samaan asiaan pidempään ja rauhassa. Se tuntuu sopivan minulle tällä hetkellä paremmin.

Toisaalta projektin pitkä aikajänne tekee vapaan historiankirjoituksen aikataulutuksen kannalta vaikeammaksi kuin vapaan journalismin. Lyhyemmällä sykkeellä tehtävät jutut myös valmistuvat nopeammin ja niistä pääsee myös joskus eroon. Historiankirjoituksen suhteen tuntuu toisinaan siltä, että projekti ei lopu koskaan, ja toisinaan pelästyy, että se loppuu turhankin äkkiä, kun paljon asioita on vielä tekemättä. Koen, että pidemmän, tutkimuksellisen projektin realistinen aikatauluttaminen on haasteellista myös sen vuoksi, että vastaan tulee asioita, jotka eivät ole olleet ennakoitavissa projektin alkaessa. Jos kaikki olisi tiedossa, ei kai olisi enää mitään tutkittavaakaan. Yllätykset kuuluvat asian luonteeseen.

Freelancerina olemisessa parasta on tietenkin vapaus. Voin tehdä miltei mitä tahansa koska tahansa. Tai olla tekemättä. Vapaana olemisessa on silti esimerkiksi alaisena olemiseen verrattuna se haittapuoli, että kaikki töiden tekemättä jättäminen todellakin tapahtuu omalla ajallani. Esimerkiksi juuri nyt olen sairaana, flunssassa niin kuin yleensä. Vaikka projekti ei sairauden vuoksi edistyisi suunnitellusti, valmiin työn deadline ei siirry eteenpäin eikä siitä saatu rahamäärä kasva. Kun sairastan olen ”lomalla”, omalla vapaa-ajallani, ja toimeksiantaja maksaa vain siitä, kun täysissä sielun ja ruumiin voimissa suoritan tehtävääni.

Olen kuitenkin tehnyt vapaita töitä niin pitkään, että ehkä olen jo unohtanut niiden hyvien puolien arvostamisen. Kello on nyt 01:12 maanantain ja tiistain välisenä yönä ja luonnostelen blogitekstiä, jonka aion julkaista huomenna (tai siis tänään, tiistaina). Viime viikon keskiviikkona tuli Näsinkalliolla istuskelun jälkeen mieleen vilkaista Klubin tummia tunteja ja viipyä siellä auringonnousuun asti, minkä jälkeen tulikin mieleen nukkua aika pitkään torstaiaamuna. Se ei kuitenkaan haitannut ketään, koska olen oman elämäni emäntä. Olen ollut myös niin sanotuissa oikeissa töissä ja mennyt niihin kuuden ja yhdeksän välillä aamulla. Mieluiten kuitenkin vältän töissä olemista tuohon aikaan, mikäli se vain on mahdollista. Sanotaan, että unirytmeihin tottuu, ja tiettyyn pisteeseen asti varmasti näin on, mutta jos saan valita, valitsen iltavirkun työt. Jokin aika sitten kuuntelin Ylen radio-ohjelman ”Iltavirkun synninpäästö”, jossa kerrottiin, että noin neljännes ihmisistä todellakin on luonnostaan aamulla unisia ja illalla virkeitä. Ilmoittaudun joukkoon.

Lopputulema on siis se, että arvostan sitä, että saan tehdä työtä, josta pidän, sekä sitä, että saan tehdä sitä silloin kuin itse haluan. Siitä hyvästä voin ehkä ottaa pari sairaspäivää omaan piikkiini. Olenhan myös tyyppi, joka voi maata sohvalla ja lukea menneisyyteen sijoittuvaa romaania – ja olla töissä.