Yltäkylläinen mysteeri, täyttymätön rakkaustarina

Minette

Törmäsin Minette Donnerin (1848–1922) hahmoon ja kohtaloon lukiessani Julia Dahlbergin ja Joachim Mickwitzin teosta Havet, handeln och nationen. Släkten Donner i Finland 1690–1945. Minette oli Otto Donnerin (1835–1909) toinen vaimo, joka oli nuoruudessaan kokenut pitkän ja monimutkaisen mutta täyttymystään vaille jääneen rakkaustarinan. Minetten pojanpoika Jörn Donner on kirjoittanut teoksen Minetten rakkaus, jossa hän kertoo Minette Munckin ja tämän nuoruuden rakastetun Karl Enebergin (1841–1876) tarinan kirjeaineistoon voimakkaasti tukeutuen.

Teos lähtee liikkeelle kulttuurisilla viittauksilla, jotka hiukan huvittavastikin asettavat Jörn Donnerin eri säätyyn kuin teosta lukevan rahvaan: ”Pohjoisrannassa sijainneen lapsuudenkotini kirjaston seinällä oli pieni öljymaalaus – tiettävästi Albert Edelfeltin – joka esitti ’isoisä numero yhtä’ kuten häntä perhepiirissä kutsuttiin.” Se oli Eneberg. Isoisä numero kaksi oli Otto Donner, joka oli myös konkreettisesti läsnä: ”Eräässä kaapissa säilytettiin Walter Runebergin kipsipystiä ja ruokasalin seinällä hän riippui Akseli Gallén-Kallelan maalaamana.”

Minetten ja Karlin tarina alkaa kiehtovana mysteerinä, jonka elementit ovat yltäkylläiset: yhteiskunnalliselta taustaltaan epäsuhtainen pari – rikas neito ja köyhä nuorukainen; tutkimustyö, joka vie miehen orientin eksoottisille mutta arvaamattomille seuduille; lopulta järkyttävä päätepiste, kun mies kuolee – ehkä murhattuna. Traaginen loppu paljastuu lukijalle jo varhaisessa vaiheessa, eikä se olekaan mysteerin ydin tai jännityksen kohde. Olennaista on se, miten tähän päädytään.

Minette oli siis varakkaan aatelisperheen tytär, joka tapasi klassisia ja itämaisia kieliä opiskelleen Karlin, kun tämä tuli perheeseen kotiopettajaksi 1860-luvun puolivälissä. Pari kihlautui, erosi, kihlautui uudelleen. Aluksi ajattelin, että kyseessä on ”puhdas” rakkaustarina, jossa rajattomasti rakastava pari ei saa toisiaan, sillä ympäristön asettamat esteet viivästyttävät suhteen solmimista ja lopulta aika ei riitä, kun toinen menehtyy ennen kuin he ehtivät saada toisensa. Lukemisen edetessä mieltäni alkoi kuitenkin kaihertaa toisenlainen ajatus. Ehkä suhde ei onnistunut, koska molemmat osapuolet aika ajoin epäröivät – eivät halunneet sitä koko ajan ja enemmän kuin mitään muuta. Mutta tosielämässä ympäristön painetta onkin vaikeampi uhmata kuin umpiromanttisissa fiktioissa.

Suhteen käänteissä ja aikajanassa on välillä vaikea pysyä perässä, sillä Jörn Donnerin tyyli on fragmentaarinen ja esseemäinen. Teoksen tyylilajia on hankala päättää. Se ei ole tutkimus mutta ei myöskään romaani. Kertomus perustuu Minetten ja Karlin kirjeenvaihtoon ja sitä Donner referoi runsain mitoin. Juuri tässä tulee ilmi se, että teos ei ole tutkimus. Tulkinnat jätetään pitkälti lukijalle itselleen, eikä kirjailija kerro omiaan kovin laveasti. Aineistosta ja aihepiiristä voisi historiatieteellisin menetelmin saada irti vaikka mitä! Vaikka kyseessä ei olekaan tutkimus, kirjallisuusluettelo ja edes suorien lainausten viitteistys olisi ollut paikallaan.

Teosta pirstovat Donnerin nykypäivään liittyvät huomiot muun muassa siitä, miten nykyisin New Yorkiin voi lentää hetkessä ja miten hidasta kommunikointi 1800-luvulla olikaan. Paikoin Jörn onkin liikaa esillä. Se näkyy hyvin myös kansikuvassa: Jörn Donnerin nimi on painettu valtavilla kirjaimilla, suuremmilla kuin kirjan nimi. Kanteen on päässyt Minette, mutta Karl Eneberg on sysätty takakannen pikkukuvaan.

Donner päättää teoksen mielenkiintoisella tavalla, joka antaa jonkin vihjeen siitä, miksi myös Jörn on yksi sen keskeisistä henkilöistä: ”Julkaisin vuonna 1998 kirjan, jonka nimi oli Miksi olen olemassa??? Tämä on sen rinnakkaisteos. Tästä syystä olen olemassa.” En ole lukenut aiempaa teosta, enkä osaa vastata tähän eksistentiaaliseen kysymykseen mitään. Luulen, että kysymys on monisyisempi kuin pelkästään sukulinjan rakentumiseen liittyvä.

Lisää kaikista teoksen päähenkilöistä, myös Jörnistä, voi lukea Kansallisbiografiasta. Minette Donnerista ja Karl Enebergistä kertovat artikkelit ovat vapaasti luettavissa. Otto Donnerista ja Jörn Donnerista kertovat artikkelit ovat valitettavasti maksumuurin takana.

 

Kirjallisuutta
Julia Dahlberg & Joachim Mickwitz. Havet, handeln och nationen. Släkten Donner i Finland 1690–1945. SLS 2014.
Jörn Donner. Minetten rakkaus. Minette Munckin ja orientalisti K.F. Enebergin tarina 1800-luvun Suomessa. Otava 2002.

Mainokset

Koukussa elämäkertoihin

Sain viikonloppuna luettua loppuun Kirsi Vainio-Korhosen Sofie Munsterhjelmin ajan, joka oli joksikin aikaa jäänyt muiden lukemista odottavien kirjojen jalkoihin. Jatkoin vielä elämäkertojen parissa lukemalla saman kirjoittajan Suomen herttuattaren arvoituksen, jonka artikkeleissa käsitellään erilaisia naiskohtaloita 1700-luvun Suomesta. Ja millaisia ne olivatkaan, tempasivat mukaansa! Kirja tulikin ahmittua loppuun hetkessä. Suomen herttuattaren arvoitus oli paitsi viihdyttävää ja kiinnostavaa myös varsin sivistävää luettavaa, sillä en ole juurikaan 1700-luvun historiaan perehtynyt. Aiemmin olen niin ikään Vainio-Korhosen matkassa Sophie Creutzin ajan kautta saanut jotain käsitystä ainakin aatelisten elämästä tuolla vuosisadalla. Suomen herttuattaren arvoituksessa uteliasta jäi hieman harmittamaan viitteiden puuttuminen, vaikka teos lähde- ja kirjallisuusluettelon sisältääkin.

Sofie Munsterhjelmin aika on kiinnostava kuvaus aatelisnaisen elämästä 1800-luvun alkupuoliskon Suomessa. Sofie M. oli Sophie C:n tyttärentytär, syntynyt vuonna 1801. Tarina on kiehtova: aatelistyttö jää naimaikäisenä orvoksi ja päätyy ominpäin valitsemaan puolison, joka osoittautuu tuhlailevaksi hulttioksi. Teos jätti myös avoimia kysymyksiä. Etenkin puolisoiden Sofien ja Lars von Platenin välinen suhde jäi vaivaamaan. Miksi Sofie suostui moniin miehensä oikkuihin, jotka lopulta tuhosivat hänen perintöomaisuutensa, ja miten hän ainakin kirjeiden perusteella näytti jaksavan rakastaa miestään loppuun asti? Sofien arkistosta löytyi kuitenkin myös kitkeriä sanoja rakkauden tuulentuvista. Pari sai vain kaksi lasta, joten Vainio-Korhonen päättelee aviovuoteen jääneen pian kylmäksi. Sofie ja Lars myös elivät pitkiä aikoja erillään. Larsin nuoruudesta löytyy skandaalin käryä, sillä hän oli ollut jonkinlaisessa avosuhteessa kotikartanonsa piian Helena Eerikintyttären kanssa ja saanut peräti neljä aviotonta lasta, jotka kaiken lisäksi nimettiin miehen sukulaisten mukaan. Saikohan Sofie koskaan tietää näistä lapsista?

Sofie Munsterhjelmin kautta tapasin myös uudelleen Aurora Demidovin. Sofie toimi jonkin aikaa rouva Demidovin kartanossa ilmeisesti taloudenhoitajana. Aurora alkoi tuntua etäisesti tutulta. Mieleeni tulikin Auroran, tosin Karamzinin, elämäkerta, jonka luin ala-asteikäisenä. Tunnustan, etten muista teoksesta paljoakaan, ainoastaan sen, että sankarittaren kohtalot olivat jännittävät ja traagiset. Google tietysti tarjosi tarkentavaa tietoa ja selvisi, että kyseessä oli vuonna 1998 ilmestynyt teos Aurora – keisarinnan hovineito. Kirjailija on Raili Mikkanen, joka on kirjoittanut useita erityisesti nuorille suunnattuja historiallisia elämäkertaromaaneja. Luin noihin aikoihin pari muutakin samalta tekijältä. Ne kertoivat Ida Aalbergistä ja Miina Sillanpäästä. Näköjään sarja jatkui näiden jälkeenkin, mutta olin jo siirtynyt eteenpäin kirjaston nuortenosastolta. Kiinnostavaa verrattuna näihin lapsuuden mielikuviini on se, että Aurora Demidov ei esiinny kovin mairittelevassa valossa Sofie Munsterhjelmin ajassa, pikemminkin päinvastoin. Muistikuvani ovat toki haalistuneet ja lajityyppikin on eri, mutta kaiketi tämä käy muistutuksena siitä, että elämäkertakirjoittamisessa teoksen näkökulma vaikuttaa vahvasti tulkintoihin ja samaistumisiin.

Nyt mieleni tekisi vain lukea elämäkertoja! Se kyllä sopii, sillä ne tukevat tutkimusaihettani, jossa myös on elämäkerrallisia aineksia. Historiallinen Aikakauskirjakin julkaisi juuri sopivasti elämäkertatutkimukseen liittyvän numeron, jonka parissa ainakin jatkan!