Olin tänään uudella työhuoneellani. Tuntui kuin olisin ollut yöllä töissä, sillä ulkona oli synkkää ja käytävät yliopistolla hiljaiset.
Jouluun mennessä syksyn ponnistukset ovat viimeistään ohi: opetus, tohtoriopintojen kurssit, apurahajännitys, erinäisten papereiden kirjoittaminen. Välipäivät ovat nimensä veroisia. Niiden tienoilla mieli kääntyy kevätlukukaudelle. Uudet paperit odottavat.
Joulunnuhjuisena kömmin tänään huoneelleni. Sohvaan maatuminen tekee tiettyyn pisteeseen asti hyvää. Sen jälkeen pitää yrittää paluuta älylliseen elämään.
Tarkoitukseni oli työskennellä Paul Ricœrin parissa. Niin teinkin. Alku oli vain kovin tahmea. Aivot eivät käänny uuteen äkkipikaisesti: syksyn kiireisistä asennoista joulun idle-tilaan ja jälleen kevään projekteihin. Välipäivät antavat kääntöaikaa.
Tampereen yliopiston päärakennus ja kulkuputki synkkänä ja myrskyisenä iltapäivänä.
Päästäkseni alkuun ryhdyin työskentelemään Jarkko Tontin tutun artikkelin parissa. Käyntiin pääsin oikeastaan vasta, kun onnistuin jäljittämään internetistä Françoise Dasturin artikkelin, johon Tontti viittasi eräässä erittäin kiinnostavassa kohdassa. Se koski narratiivista ontologiaa. Pieni jahti piristää.
Piristyin myös, kun tajusin, että pystyn melko pätevästi lukemaan ranskankielistä filosofista tekstiä. Olen jonkin aikaa uumoillut, että ranskan opintoni ovat menneet jokseenkin hukkaan, jääneet liian heikolle tasolle, jotta voisivat oikeasti olla hyödyksi. Mutta olen kaiketi ollut väärässä.
Tuntuu, että työ jakautuu karkeasti ottaen kahteen vaiheeseen: lukemiseen (input) ja kirjoittamiseen (output). Omien ajatusten ehtyessä pitää saada lisää aineistoa toisten teksteistä, ja ajan kanssa tästä kehkeytyy taas jotakin uutta, jonka voi kirjoittaa ylös järjelliseksi kokonaisuudeksi. Hermeneuttinen kehä. Suuntaudun maailmaan, saan jotakin, horisonttini muuttuu, suuntaudun uudelleen.
Hermeneuttinen karuselli 