Yritän olla vapaa historioitsija, joka luovan laiskasti, vapaudesta nauttien kirjoittaa ja tekee tutkimusta, mutta tehokkuusajattelu vaivaa mieltäni siinä määrin, että aamuisin pestessäni hampaita ajattelen tuhlaavani aikaa.
Anne Ollila kertoo aikakäsitysten muutoksista ja reunaehdoista 1800-luvun Suomessa tutkimuksessaan Aika ja elämä. Ajan mittaaminen lineaarisesti ja kelloon sidotusti yleistyi 1800-luvulla. Aurinkoaika sai väistyä junaliikenteen vaatiman yhdenmukaistamisen tieltä ja ihmisten elämää alkoivat määrittää erilaiset aikataulut kuten virka-ajat ja lukujärjestykset: ” – – ajan säästämisestä ja sen tehokkaasta käytöstä tehtiin hyve. Menestyksen ehdoksi ja yhteiskuntakelpoisen ihmisen mittapuuksi tulivat täsmällisyys ja tehokkuus.” Aikaa ryhdyttiin tarkkailemaan ja kello alkoi ohjata elämää. ” – – mutta hallitsiko kello ihmisiä vai kontrolloivatko ihmiset aikaa erilaisten aikataulujen avulla?”, Ollila kuitenkin kysyy.
Alan kaivata takaisin luontoon lukiessani Ollilan kirjaa. Koen, että aika kontrolloi olemistani sen sijaan, että minä hallitsisin sitä aikatauluineni. Lineaarisen aikakäsityksen vastinpariksi asetettu syklinen aika alkaa näyttäytyä luonnollisena ja idyllisenä aikasuhteena, jolloin oleminen ja aika olivat sopusoinnussa, eikä aikaa tarvinnut vahtia ja mitata jatkuvasti. Miltä tuntuisi elää edes muutama viikko ilman kelloa? Nukkuisi vain silloin kun nukuttaa, heräisi kun huvittaa. Mutta entä jos kauppa ei olisi auki silloin, kun olisit nälkäinen? Nyky-yhteiskunnassa olisi myös vaikeaa välttyä kellonajan tietämiseltä. Missä tahansa näet kellon!
Ajan mittaamiseen liittyy keskeisesti kiire. Aikataulut toivat mukanaan kiireen, koska täsmällisyyttä pidettiin tärkeänä, kertoo Ollila kirjassaan. Nykyään kiire on muotia ja sitä pitää koko ajan olla. Kiire on todiste siitä, että kiireen haltija on luterilaisen ahkera ja työteliäs, toisaalta markkinavoimaisen haluttu ja menestynyt.
Jokin aika sitten, muistaakseni pääsiäisenä, eräs suomalais-italialainen viiniyrittäjä käänsi asetelman päälaelleen radion keskusteluohjelmassa: kiire on sitä, että ei ole osannut organisoida ajankäyttöään. Hänellä ei omien sanojensa mukaan ollut miltei koskaan kiire, koska hän järjesti asiansa ja tehtävänsä niin, että kiirettä ei syntynyt. Onko kiire siis kuitenkin kyvyttömyyttä tai haluttomuutta organisoida asioitaan niin, että ehtisi tehdä ne rauhassa?
Minulla ei ole kiire, mutta sen takia minulla on tunne, että en ole kyllin tehokas. Nautin vapaudesta, mutta nautintoa häiritsee se, että keskityn liikaa aikaan olemisen kustannuksella. Työ- ja vapaa-aika sekoittuvat ja kumpikin on tavallaan läsnä koko ajan. Tehokkuuden arvioinnin ja mittaamisen näkökulmasta se on ongelma, mutta tarvitseeko eri aikojen välille asettaa norminmukainen selkeä ero? Voisiko olemisen ja ajan roolien tasapainottaminen johtaa myös työnteon ja vapauden sopivaan suhteeseen?
Kirjallisuutta
Anne Ollila: Aika ja elämä. Aikakäsitys 1800-luvun lopussa. SKS 2000.
Hermeneuttinen karuselli 