Välipäiviä

Olin tänään uudella työhuoneellani. Tuntui kuin olisin ollut yöllä töissä, sillä ulkona oli synkkää ja käytävät yliopistolla hiljaiset.

Jouluun mennessä syksyn ponnistukset ovat viimeistään ohi: opetus, tohtoriopintojen kurssit, apurahajännitys, erinäisten papereiden kirjoittaminen. Välipäivät ovat nimensä veroisia. Niiden tienoilla mieli kääntyy kevätlukukaudelle. Uudet paperit odottavat.

Joulunnuhjuisena kömmin tänään huoneelleni. Sohvaan maatuminen tekee tiettyyn pisteeseen asti hyvää. Sen jälkeen pitää yrittää paluuta älylliseen elämään.

Tarkoitukseni oli työskennellä Paul Ricœrin parissa. Niin teinkin. Alku oli vain kovin tahmea. Aivot eivät käänny uuteen äkkipikaisesti: syksyn kiireisistä asennoista joulun idle-tilaan ja jälleen kevään projekteihin. Välipäivät antavat kääntöaikaa.

Tampereen yliopiston päärakennus ja kulkuputki synkkänä ja myrskyisänä iltapäivänä.

Tampereen yliopiston päärakennus ja kulkuputki synkkänä ja myrskyisenä iltapäivänä.

Päästäkseni alkuun ryhdyin työskentelemään Jarkko Tontin tutun artikkelin parissa. Käyntiin pääsin oikeastaan vasta, kun onnistuin jäljittämään internetistä Françoise Dasturin artikkelin, johon Tontti viittasi eräässä erittäin kiinnostavassa kohdassa. Se koski narratiivista ontologiaa. Pieni jahti piristää.

Piristyin myös, kun tajusin, että pystyn melko pätevästi lukemaan ranskankielistä filosofista tekstiä. Olen jonkin aikaa uumoillut, että ranskan opintoni ovat menneet jokseenkin hukkaan, jääneet liian heikolle tasolle, jotta voisivat oikeasti olla hyödyksi. Mutta olen kaiketi ollut väärässä.

Tuntuu, että työ jakautuu karkeasti ottaen kahteen vaiheeseen: lukemiseen (input) ja kirjoittamiseen (output). Omien ajatusten ehtyessä pitää saada lisää aineistoa toisten teksteistä, ja ajan kanssa tästä kehkeytyy taas jotakin uutta, jonka voi kirjoittaa ylös järjelliseksi kokonaisuudeksi. Hermeneuttinen kehä. Suuntaudun maailmaan, saan jotakin, horisonttini muuttuu, suuntaudun uudelleen.

Oleminen ja angsti

Historiikkiprojektissani ovat käynnissä kriittiset neljä viimeistä viikkoa. Stressitaso nousee ja mieliala vaihtelee toiveikkaasta ahdistuneeseen. Uuden viikon alkaessa pienestä maanantaijumista päästyäni olin liki hilpeällä tuulella, mutta huoli alkoi pian jäytää mieltä, kun listasin, mitä kaikkea pitäisi vielä tehdä tai etenkin mitä kaikkea vielä haluaisin tehdä.

Intensiivisen työskentelyn jaksoissa on ongelmallista myös se, että ne kontaminoivat kotini. Vapaa-ajan viettäminen kotona on vaikeaa, sillä koti määrittyy ennen muuta työtilaksi. Jokainen kotona olemisen hetki on potentiaalinen työnteon hetki. Myönnän, että kotona työskentely on oma valintani. Voisin työskennellä myös yliopistolla eri paikoissa, mutta tykkään siitä, että tavarani voivat olla levällään – oma tupa, oma lupa.

Tilanne johtaa kuitenkin siihen, että täysin irrallaan kirjoitusprosessista voin olla vain silloin, kun en ole kotona. Olenkin kliseisesti aloittanut syysharrastuksia (toivon tietysti, että ne jatkuvat pidempäänkin, kuten asiaan kuuluu), ja huomaan, että se tekee hyvää. Liiallinen kotona oleminen jättää tunkkaisen fiiliksen, ja harrastukset antavat muuta ajateltavaa eli saa luvan kanssa keskittyä johonkin muuhun ja toisaalta ne antavat syyn lähteä johonkin, mikä on myös terveellistä.

Edellä kerrottu saa miettimään, ovatko moodini kovin paikkasidonnaisia. Enkö pysty samassa paikassa sekä tekemään raivokkaasti töitä että rentoutumaan? Ehkä ongelma ei niin sanottuina normaaleina ajanjaksoina ole yhtä mittava, mutta stressitason ja työn intensiteetin kasvaessa irrottautuminen vaatii myös konkreettista liikahtamista työnteolle pyhitetyksi joutuneelta paikalta.

Projektien päättelemisen nostattaman angstin keskellä yritän muistella yhtä kelvollisimmista (elämän)viisauksista, jonka olen yliopistokoulutukseni aikana kuullut: ahdistus kuuluu historiantutkimukseen.

Oleminen ja aika

Yritän olla vapaa historioitsija, joka luovan laiskasti, vapaudesta nauttien kirjoittaa ja tekee tutkimusta, mutta tehokkuusajattelu vaivaa mieltäni siinä määrin, että aamuisin pestessäni hampaita ajattelen tuhlaavani aikaa.

Anne Ollila kertoo aikakäsitysten muutoksista ja reunaehdoista 1800-luvun Suomessa tutkimuksessaan Aika ja elämä. Ajan mittaaminen lineaarisesti ja kelloon sidotusti yleistyi 1800-luvulla. Aurinkoaika sai väistyä junaliikenteen vaatiman yhdenmukaistamisen tieltä ja ihmisten elämää alkoivat määrittää erilaiset aikataulut kuten virka-ajat ja lukujärjestykset: ” – – ajan säästämisestä ja sen tehokkaasta käytöstä tehtiin hyve. Menestyksen ehdoksi ja yhteiskuntakelpoisen ihmisen mittapuuksi tulivat täsmällisyys ja tehokkuus.” Aikaa ryhdyttiin tarkkailemaan ja kello alkoi ohjata elämää. ” – – mutta hallitsiko kello ihmisiä vai kontrolloivatko ihmiset aikaa erilaisten aikataulujen avulla?”, Ollila kuitenkin kysyy.

Alan kaivata takaisin luontoon lukiessani Ollilan kirjaa. Koen, että aika kontrolloi olemistani sen sijaan, että minä hallitsisin sitä aikatauluineni. Lineaarisen aikakäsityksen vastinpariksi asetettu syklinen aika alkaa näyttäytyä luonnollisena ja idyllisenä aikasuhteena, jolloin oleminen ja aika olivat sopusoinnussa, eikä aikaa tarvinnut vahtia ja mitata jatkuvasti. Miltä tuntuisi elää edes muutama viikko ilman kelloa? Nukkuisi vain silloin kun nukuttaa, heräisi kun huvittaa. Mutta entä jos kauppa ei olisi auki silloin, kun olisit nälkäinen? Nyky-yhteiskunnassa olisi myös vaikeaa välttyä kellonajan tietämiseltä. Missä tahansa näet kellon!

Ajan mittaamiseen liittyy keskeisesti kiire. Aikataulut toivat mukanaan kiireen, koska täsmällisyyttä pidettiin tärkeänä, kertoo Ollila kirjassaan. Nykyään kiire on muotia ja sitä pitää koko ajan olla. Kiire on todiste siitä, että kiireen haltija on luterilaisen ahkera ja työteliäs, toisaalta markkinavoimaisen haluttu ja menestynyt.

Jokin aika sitten, muistaakseni pääsiäisenä, eräs suomalais-italialainen viiniyrittäjä käänsi asetelman päälaelleen radion keskusteluohjelmassa: kiire on sitä, että ei ole osannut organisoida ajankäyttöään. Hänellä ei omien sanojensa mukaan ollut miltei koskaan kiire, koska hän järjesti asiansa ja tehtävänsä niin, että kiirettä ei syntynyt. Onko kiire siis kuitenkin kyvyttömyyttä tai haluttomuutta organisoida asioitaan niin, että ehtisi tehdä ne rauhassa?

Minulla ei ole kiire, mutta sen takia minulla on tunne, että en ole kyllin tehokas. Nautin vapaudesta, mutta nautintoa häiritsee se, että keskityn liikaa aikaan olemisen kustannuksella. Työ- ja vapaa-aika sekoittuvat ja kumpikin on tavallaan läsnä koko ajan. Tehokkuuden arvioinnin ja mittaamisen näkökulmasta se on ongelma, mutta tarvitseeko eri aikojen välille asettaa norminmukainen selkeä ero? Voisiko olemisen ja ajan roolien tasapainottaminen johtaa myös työnteon ja vapauden sopivaan suhteeseen?

 

Kirjallisuutta
Anne Ollila: Aika ja elämä. Aikakäsitys 1800-luvun lopussa. SKS 2000.