Jatkan vihdoin poimintojani viime kuussa Prahassa järjestetystä Letters and Letter Writing -konferenssista. Viime postauksen jälkeen olen lähinnä yrittänyt pitää kalmanlinjojen pauketta loitolla, ja uusiakin on kyllä näköpiirissä. Huhtikuu lienee yliopistomaailman loppukiri ennen kesään laskeutumista, mutta onneksi on jo niin valoisaa, että työhuoneella on rattoisaa olla myös iltaisin.
Konferenssissa eräs mielenkiintoinen ja itselleni melko uusi teema oli kirjeiden materiaalisuus. Ulla-Maija Salon esitys käsitteli lasten presidentti Tarja Haloselle lähettämiä kirjeitä. Lasten kirjeiden materiaalisuus ilmenee monin tavoin ja on kirjaimellisesti tarttuvaa – niissä kuulemma riittää glitteriä. Eräs tyttö oli halunnut esitellä presidentille kolme erilaista tuoksukynäänsä (banaani, viinirypäle, coca-cola) ja värittänyt jokaisella erillisen pallon. Jotkut kirjoittajat kommentoivat kirjoittamisen hankaluutta ja käsialansa kehnoutta. Myös se, millaiselle paperille kirje oli kirjoitettu oli lähettäjille tärkeää. He saattoivat korostaa käyttäneensä parasta kirjepaperiaan kirjoittaessaan presidentille. Tähän on helppo samaistua – muistan, miten tärkeää lapsena oli keräillä erilaisia kirjepapereita ja valita juuri oikea paperi kullekin vastaanottajalle. On myös mielenkiintoista, miten tuttavallisesti lapset kirjoittivat presidentille. Jotkut penäsivät vastausta tai tiukkasivat, miksei tämä ollut vastannut heidän aiempaan kirjeeseensä.
Ehkä kirje herättää enemmän ajatuksia, jos se on ”teknologiana” kirjoittajalle vielä jokseenkin vieras. Tuttu kommunikointiväline on itsestään selvä, eikä kaipaa kommenttaja. Toki arvostettu vastaanottaja aiheuttaa myös paineita kirjoittajalle. Tutkimissani 1800-luvun kirjeissä etenkin tottumattomat kirjoittajat saattavat pahoitella kirjeen heikkoa muotoa, käsialan ja kiireen pahoittelu vaikuttaa taas olevan varsin yleistä.
Hannah Deutschle kertoi kirjeiden materiaalisuudesta hieman erilaisesta näkökulmasta. Hänen aiheenaan oli erikoinen kirjeenvaihto, jota ei oikeastaan voi edes vaihdoksi kutsua. Yhdysvaltalainen taiteilija James Lee Byars lähetti 12 vuoden ajan kirjeitä saksalaiselle taiteilijalle Joseph Beuysille – eikä koskaan saanut vastausta. Kirjeet olivat myös materiaalisesti ja tekotavaltaan erikoisia, osa oikeastaan esineitä ja taideteoksia. Mutta onko kirje, johon ei vastata edes oikeastaan kirje? Ja onko erikoinen tapahtumasarja, jossa kirjeisiin ei vastata yli kymmeneen vuoteen edellytys sille, että niistä tulee taidetta? Näistä kirjeistä on ilmestynyt myös kirja.
Itse olen melko vähän ajatellut tutkimiani 1800-luvun kirjeitä esineinä tai ylipäätään materiaalisina objekteina. Tätä omalla kohdallani häivyttää jo sekin, että arkisesti työskentelen ainoastaan digikuvaamieni kirjeiden kanssa tietokoneellani. Tutkimusaineistoni kirjeet vastaavat melko hyvin kirjeen tavanomaista määritelmää, ainakin verrattuna edellä esitettyihin esimerkkeihin, ja erityishuomio kiinnittyy kirjeen materiaalisuuteen vain, jos siinä on jotakin erilaista tai selitystä kaipaavaa verrattuna ”normaaleihin” kirjeisiin.
Eniten aineistoni kirjeet hangoittelevat vastaan silloin, kun kirjoittajan käsiala on kovin epäselvää tai tekstin asettelu hankalaa. Joskus kohdehenkilöni kirjoittavat sivun kahteen kertaan rivit ristikkäin, lisäävät pienenpieniä jälkikirjoituksia marginaaleihin tai kirjoittavat jopa toisen kirjoittajan rivien väleihin. Tällöin tosin materiaalisuuden ylittäminen auttaa saamaan tekstistä selvää: laadukasta digikuvaa voi tietokoneen näytöllä suurentaa miltei loputtomasti.
Hermeneuttinen karuselli 