Kaunokirjallinen 1970-luku

Olen ainejärjestöhistoriaa tutkiessani hakenut etenkin 1970-luvun tunnelmia romaaneista. Kiivaaseen poliittiseen kauteen samaistuminen tuntuu hankalimmalta, sillä politiikka eräänlaisena ”nuorisokulttuurina” on omalle kokemusmaailmalleni varsin vieras ajatus. Toisaalta kiihkeä aatteellisuus, liike ja joukkovoima kiehtovat. Nykypäivän opiskelijatoiminta vaikuttaa 1970-luvun rinnalla lattealta. Poliittisista suuntauksista erityisen mielenkiintoinen ilmiö on tietenkin taistolaisuus, joka oli aikoinaan voimakasta mutta sittemmin vaiettua.

Luin jo aiemmin kesällä kaksi 1970-luvulla kirjoitettua, osittain yliopistomaailmaan sijoittuvaa teosta, jotka olivat Antti Eskolan Mies ja ääni (1973) sekä Raija Orasen Valomerkki (1978). Näihin teoksiin tartuin, koska ne olivat esillä Mervi Kaarnisen kirjoittamassa Tampereen yliopiston 40-vuotishistoriassa Murros ja mielikuva. Molemmissa romaaneissa kuvataan Tampereen yliopistoa hallinnonuudistuskamppailun aikana. Tuolloin opiskelijat vaativat demokratiaa yliopistoihin ja yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta kaikille yliopistoyhteisön jäsenille – siis mies ja ääni -periaatetta. Molempien kirjoittajien tausta on Tampereen yliopistossa. Eskola on tunnettu professorina ja vasemmistovaikuttajana, Oranen taas on opiskellut Tampereella ja ollut mukana taistolaisessa liikkeessä.

Minun on pakko myöntää, että kirjat olivat jonkinlaisia pettymyksiä. Romaaneina ne eivät olleet mielestäni kovin hyviä, eivätkä ajankuvinakaan vaikuta kovin syvällisiltä, vaikka niissä toki on hetkensä etenkin tässä mielessä. Eskolan teoksen päähenkilöt ovat erään yliopiston laitoksen henkilökuntaa ja tarinan keskiössä on idullaan oleva joukko- ja demokratiatoiminta. Orasen päähenkilö Apollo on Tampereen yliopiston opiskelija, joka on hankalassa avioliitossa. Suurin ongelma molemmissa teoksissa sekä lukukokemuksen että tavoitteeni, 1970-luvun ajatusmaailman ymmärtämisen kannalta, oli se, että henkilöhahmot jäivät ohuiksi. Etenkin Eskolan kirjassa suurin osa hahmoista jää liki kasvottomiksi joukon jatkeiksi. Se on ilmestynyt hallinnonuudistuskamppailun ollessa käynnissä ja tuntuu paikoin kirjoitetun ennemmin opiksi kuin kaunokirjalliseksi elämykseksi. Orasenkin henkilöt jäävät etäisiksi ja heidän motiivinsa paikoin epäselviksi tai -uskottaviksi. Teos keskittyy enemmän ihmissuhteisiin kuin yliopistoelämään.

Olen hiljattain lukenut myös kaksi 2000-luvulla ilmestynyttä, taistolaistematiikkaa käsittelevää romaania. Uusimman innon sain Sampolan kirjastoon rakennetusta erityisestä 1970-luvulle omistetusta teemahyllystä, johon oli valikoitu sekä romaaneja että tietoteoksia. Jo aiemmin luin Laura Honkasalon teoksen Sinun lapsesi eivät ole sinun ja juuri lopettelin Juha Ruusuvuoren Stallarin. Molemmissa käsitellään taistolaisuuden katoamista ja siinä mukana olleiden kaikinpuolista uudelleen suuntautumista elämässä. Sekä Honkasalon että Ruusuvuoren kerronta liikkuu useilla aikatasoilla, karkeasti ottaen taistolaisella 1970-luvulla ja sen unohtaneessa ”nykyajassa”. Romaanit ovat mielenkiintoisia, mutta toisaalta on vaikea päättää, miten suhtautua Stallarin liki inhorealistisiin kuvauksiin. Kumpikin teos esittää taistolaisuuden lopahtamisen jokseenkin yhtäkkisenä muutoksena, ja etenkin Honkasalon teoksessa tuntuu, että taistolaishahmojen välillä ei 1970-luvun ja nykyajan välille synny kunnollista jatkumoa. Ne tuntuvat miltei kokonaan eri persoonilta.

On mielenkiintoista huomata, että yliopistomaailmaa sivuavat teokset, Mies ja ääni, Valomerkki ja Stallari, sijoittuvat nimenomaan Tampereen yliopistoon. Stallarin kehyskertomuksena on kertojan kävelyretki ympäri Helsinkiä vanhoihin maisemiinsa, mutta samalla hän muistelee laveasti opiskeluaikaansa Tampereella. Kadunnimet ja konkreettiset paikat antavat maamerkkejä kerronnalle. Tamperelaisena on tietenkin hauska lukea kuvauksia Yo-talolta ja omalta yliopistolta. Alakuppilan penkitkin ovat viimeisimmän remontin jälkeen taas saman väriset kuin 1970-luvulla.

Romaanit ovat olleet mielenkiintoisia ja suurelta osin viihdyttäviäkin, mutta ymmärrykseni ei ole kasvanut niin paljon kuin olisin toivonut. Seuraavaksi taidan siirtyä Anna Kontulan graduun Kuollut muttei kuopattu. Taistolaisuus ja miten sitä muistetaan. Jos jaksan jatkaa romaanien parissa, seuraavana voisi olla vuorossa Raija Orasen Kohtauspaikka Marinad, johon myös tartuin Sampolan kirjaston teemahyllyllä.

Mainokset

2 thoughts on “Kaunokirjallinen 1970-luku

  1. Riitta Vartin ”Nuoruuden yliopistot” on myös ihan lukemisen arvoinen, vaikka sijoittuukin Helsinkiin.

    Taistolaisuuteen liittyvistä tutkimuksista kannattaa varmaan mainita myös Matti Hyvärisen väitöskirja ”Viimeiset taistot”, joka on metodisilta lähtökohdiltaan ehkä turhankin kiemurainen, mutta antaa aika säälimättömän kuvan nimenomaan taistolaisliikkeen johdon kokemuksista.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s