Merkitysjahti: kontekstit, tarinat ja fiilikset

Olen hiljattain saanut valmiiksi tapahtumahistoriallisen rungon Patinan 50-vuotishistorialle. Nyt tarkoitukseni on alkaa kasvattaa lihasta tuon luurangon ympärille. Se tarkoittaa syventämistä, tulkintaa ja merkityksen antoa – tutkimusta. Pyrin linkittämään Patinan itseymmärryksen tehtävistään ja merkityksestään suomalaisen opiskelijaliikkeen ja opiskelijuuden historian kontekstiin. Tässä keskeistä kirjallisuutta ovat mm. ylioppilaskuntien historiat sekä muiden historia-alan ainejärjestöjen historiat. Monet teokset seuraavat yhteneväistä linjaa, jonka voi pelkistetysti kuvata etenevän viattomalta ja ehkä idealistiseltakin 1960-luvulta (yli)politisoituneelle 1970-luvulle, jota seuraa biletykseen ja urheiluun keskittynyt 1980-luku. 1990-luvulta ovat esillä kansainvälistyminen ja tekniikan kehityksen tuomat muutokset, mutta tässä vaiheessa kuva pirstaloituu, eikä selkeitä yleispiirteitä nouse esiin. Nykyhetki on ilmeisesti liian lähellä.

Merkitys on suhdekäsite. Tutkimuksessa sitä voi etsiä suhteuttamalla tutkimuskohteen valittuun kontekstiin. Kontekstointi on työlästä, sillä ei ole olemassa kirjaa, joka sisältäisi Totuuden valitusta kontekstista. Kontekstin rakentaminen on myös tutkimusta, ja palasia pitää kerätä monelta suunnalta ja samalla arvioida kriittisesti, mitä ne haluavat sanoa ja millaista kuvaa ne luovat. – Onko niiden välittämä kuva sellainen, johon voin perustaa omia tulkintojani vai päätyykö oma tutkimukseni kritikoimaan niitä? Olen taas kehällä: oma tutkimus ja tutkimuskirjallisuus, kysymys ja vastaus, ennakkoluulo ja evidenssi – minä ja maailma. Dialogi on jatkuvaa.

Opiskelijat ja heidän järjestönsä eivät elä muusta yhteiskunnasta irrallaan, ja siksi näen tarpeelliseksi syventää omaa käsitystäni suomalaisesta lähihistoriasta. Vaikka opiskelijaliikkeen historiaa käsittelevät teokset osaltaan kontekstoituvat ympäröivään yhteiskuntaan, nousee Patinan menneisyydestä mieleeni monia ”miksi”-kysymyksiä, joiden ymmärtämiseksi kaipaan laajempaa yhteiskunnallista ja aatehistoriallista kontekstia. Miksi Patina perustettiin, miksi se politisoitui, miksi politisoituminen vaihtui bileisiin Yo-talolla ja SM-tason sählyyn? Patina ja opiskelijaliike ovat olleet osa yhteiskunnan ja ilmapiirin muutosta. Mutta kuinka pitkälle kontekstointia ja perehtymistä voi jatkaa? Täytyykö minun olla koko viimeisen 50 vuoden yhteiskunnallis-poliittis-aatteellis-kulttuuristen kehityslinjojen ja kilpailevien tulkintojen asiantuntija? Vakiintuneissa tarinoissa ja tulkinnoissa on postpostmodernissa jotakin kovin epämuodikasta, mutta silti on havaittavissa, että Suomen 1900-luvun lopun opiskelijaliikettä koskevissa tarinoissa on monia samoja elementtejä. Johonkin täytyy lopulta ankkuroitua – ja tyytyä. Huomaan kuitenkin, että minulla on taipumus korostaa aatteiden ja ajatusten merkitystä. Tunnen tarvetta ymmärtää ”ajan henkeä” ja fiilistä, jotta voisin niiden pohjalta selittää ja tehdä ymmärrettäväksi Patinan itseymmärryksen ja toiminnan muutoksia.

Opinnoissani tutkin lähinnä 1800-lukua, jonka osalta on tuntunut selvältä, että se on vieras ja kaukainen ajanjakso. Lähihistorian suhteen tunne on ristiriitainen. Pitäisikö jotenkin ”automaattisesti” ymmärtää, koska siitä on niin vähän aikaa? Toisaalta muistaminen ja liian lähellä oleminen voivat myös tehdä historiantutkimuksesta hankalaa. Tajuan kuitenkin, ettei minulla ole liki mitään käsitystä siitä, millaista on ollut elää Suomessa ennen 1990-lukua, jolta tiedostetut muistikuvani alkavat. Lukiessani Unto Hämäläisen Suomi Orwellin vuonna 1984 -kirjaa minulle viimeistään avautui, että en ymmärrä kylmän sodan Suomen elämismaailmasta mitään. Se, että olen syntynyt kylmän sodan Suomessa, jonka itänaapuri oli Neuvostoliitto, luo virheellistä jatkuvuuden tunnetta. Nuo tunteet lienee syytä hylätä, sillä ainut asia, jonka muistan Neuvostoliiton murenemisen vuosista on se, että Pikku Kakkonen oli peruttu, koska telkkarissa oli setä, jolla oli verta päässä. Muistatte kai syntymämerkin Mihail Gorbatšovin otsalla?

Mutta kaipaan fiilistä: miltä tuntui, miten koettiin? Historiantutkimukset kertovat valitettavan harvoin yksittäisen ihmisen kokemuksesta. Olen ajatellut 1960- ja 1970-lukujen suhteen kääntyä muutaman romaanin pariin päästäkseni fiilikseen. Tämä on varmasti kovin epätieteellistä, mutta olen myös epätoivoinen. Haluan päästä ihon alle. Haluan, että romaani imitoi kokemuksen siitä, millaista olisi ollut elää tuolloin. Puolustaudun ehkä myös sillä, että kaksi romaaneista bongasin Mervi Kaarnisen kirjoittamasta Tampereen yliopiston 40-vuotishistoriasta Murros ja mielikuva, jossa niitä oli lainattu. Nämä ovat Antti Eskolan Mies ja ääni ja Raija Orasen Valomerkki. Kolmas kirja on Laura Honkasalon Sinun lapsesi eivät ole sinun, ja minun pitäisi varmaan olla vähän nolo siitä, että en ole sitä aiemmin lukenut. Ja olenkin.

Advertisement