Kirjoitan neljättä kertaa järjestön historiaa. Kyseessä on Tampereen yliopiston historian opiskelijoiden ainejärjestön Patinan 50-vuotishistoria. Sekä sivumäärä että käsiteltävä ajanjakso ovat laajempia kuin kertaakaan aiemmin, ja tieteelliset ambitiot ovat korkeammalla. Historian opiskelijoiden keskuudessa tehdään mielellään eroa historiikin ja historian välillä. Historiikki tarkoittaa tiettyjen määrittelyjen mukaan kevyempää, epätieteellisempää, ehkä jopa kronikkamaista esitystä jostakin ajanjaksosta järjestön menneisyydessä. Sille lienee tyypillistä se, että kirjoittaja ei kovin hanakasti pyri esittämään omia tulkintojaan menneisyydestä vaan luo siitä esityksen ja koosteen. Tässäkin toki poimiutuvat esiin tärkeimmät tapahtumat, joiden arvottaminen on myös tulkintaa, mutta kokemusteni mukaan syvällisempien tulkintojen tekeminen kontekstien ja merkityksen annon mielessä jää vähemmälle.
Historiikki- ja historia-sanojen merkitykset eivät kuitenkaan ole kovin vakiintuneita. Niitä käytetään myös synonyymeinä eikä useinkaan ole selvää, millaiseen teokseen puhuja viittaa. Lisäksi on ongelmallista, että ”historia” viittaa moneen suuntaan, ja siksi sen käyttäminen voi tuntua moniselitteiseltä ja epäluontevalta. Ei myöskään ole kahta koria, joista toiseen menevät epätieteelliset historiikit ja toiseen tieteelliset historiat, vaan kyseessä lienee pikemminkin jonkinlainen jana ja eri teokset voivat asettua janalla eri kohtiin. Toisin sanoen kirjallisen esityksen arviointi on usein hankalaa: kuinka syvällinen se on, kuinka tieteellinen? Ja mikä on esityksen tieteellisyyden kriteeri? Kronikkakin voi olla pätevästi viitteistetty. Tarkoitukseni ei ole parjata historiikkeja, vaan pohtia erilaisten historiaesitysten eroja. Toisen, ristikkäisen janan voisi ajatella olevan kiinnostavuus. Kevyempi esitys voi olla vetävä ja kiinnostava, tieteellinen taas puiseva ja tylsä – tai päinvastoin.
Joka tapauksessa tarkoituksenani on nyt kirjoittaa järjestöhistoria, joka pyrkii tieteellisyyteen. Tietyt rajoitteet teoksen laajuudelle niin tekstiliuskojen kuin käytetyn aineiston määränkin suhteen asettaa se, että järjestöille tyypillisesti teosta tehdään varsin pienin resurssein. Miten siis yhdistää tieteellinen taso, ajallinen ja toiminnallinen kattavuus sekä vähäiset resurssit tyydyttävällä tavalla? Tästä tulee mieleen jonkinlainen markkinointikolmio, jonka kulmissa ovat laatu, käytetty aika ja hinta. Jostakin pitää yleensä aina joustaa. Nämä eivät osu analogisesti yksi yhteen järjestöhistoriasta esittämääni kolmikkoon, mutta dilemma on samankaltainen: jostakin pitää ehkä tinkiä.
Jotta voisin kirjoittaa tieteellisen järjestöhistorian, minun täytyy pohtia tieteellisyydelle asettamiani kriteerejä. R.G. Collingwood korostaa kysymyksen merkitystä tieteellisessä historiassa. Kysymyksen esittää autonominen tutkija, joka ottaa kaikki väitteet lopulta omiin nimiinsä. Niin sanotussa ”leikkaa-ja-liimaa” -historiassa tutkija tyytyy kysymyksiin, joihin lähteiden kirjoittajat ovat yrittäneet vastata. Hän ainoastaan jaottelee lähteet luotettaviin ja epäluotettaviin ja etsii valmiita lausuntoja asiasta, josta haluaa kirjoittaa. Tieteellinen historioitsija sen sijaan kysyy, mitä väite merkitsee. Se, että väittämä on tehty, on hänelle todistusaineistoa. Collingwoodin erottelu ”leikkaa-ja-liimaa” -historiaan ja tieteelliseen historiaan tiivistyy hänen esittämässään lordi Actonin ohjeessa ”Study problems, not periods”. – Ja mikä paremmin tiivistäisikään järjestöhistorian ongelman? Järjestöhistoriassa on valmiiksi sisään rakennettuna edellytys, että sen pitää käsitellä tietty ajanjakso ja mielellään mahdollisimman kattavasti. Miten siis muotoilla tutkimuskysymys siten, että se on tutkimuksellisesti mielekäs mutta sisältää sen, mitä järjestö on tilannut?
Kysymyksen lisäksi tutkimus tarvitsee kontekstin, johon suhteutettuna kysymykseen vastataan. Vastaus ei ole kokonaisvaltainen ja täydellinen, vaan tietty näkökulma tutkimuskohteeseen. Tutkimus kertoo kohteen merkityksestä nimenomaan suhteessa valittuun kontekstiin. Konteksti ei ole mitään annettua, vaan kuten Markku Hyrkkänen huomauttaa, se on myös tutkimustulos. Pitää siis saada selville, mihin suhteutettuna tutkimuskohdetta on mielekästä tarkastella. Tämän perusteella lienee selvää, että kolmikosta laatu, kattavuus ja resurssit tingin mieluiten kattavuudesta, koska resursseja ei ole mahdollista kasvattaa. Tätä puoltaa myös se, että kattava ei ole yhtä kuin kiinnostava vaan usein pikemminkin päinvastoin. Kysymys, konteksti ja rajaaminen ovat välttämättömiä sekä teoksen kiinnostavuuden että tieteellinen tason kannalta.
Tällä hetkellä ajattelen, että Patinalle luonteva konteksti on opiskelijuuden ja opiskelijaliikkeen historia. Vaikka patinalaiset eivät olisi aktiivisesti mieltäneet itseään osaksi opiskelijaliikettä tai -toimintaa, ne ovat kuitenkin olleet läsnä vähintään reflektoimattomina taustatekijöinä. Tampereen yliopiston ylioppilaskunta Tamy sekä etenkin valtakunnallinen opiskelijaliike ja kattojärjestö SYL kokemuksellisesti tuntuvat monista etäisiltä, mutta Tamyn kanssa on itsestäänselvästi tehty yhteistyötä: käyty jaostoissa, välitetty informaatiota jäsenistölle, vastattu lausuntopyyntöihin ja tietenkin anottu toiminta-avustuksia, jotka ovat olleet ainejärjestön pyörittämisen kannalta keskeisiä. Näyttää siltä, että Patina ei ole missään vaiheessa ollut irrallaan laajemmasta opiskelijaliikkeestä, vaan elänyt sen osana ja muuttanut painotuksiaan sen mukana – joko tiedostaen tai tiedostamatta. Viime kädessä kyse on opiskelijuudesta, opiskelijaksi identifioitumisesta, ja se on nähdäkseni ollut vahvaa. Tässä tutkimuksen vaiheessa olen muotoillut, että pyrkimykseni on tarkastella Patinan itseymmärrystä tehtävistään ja merkityksestään kiinnitettynä opiskelijuuden ja opiskelijaliikkeen historian nykytulkintoihin ja -tarinoihin. Mutta koska kysymys ja konteksti ovat myös tutkimustuloksia ja tutkimus on vielä kesken, odotan muutoksia mielenkiinnolla.
Kirjallisuutta
R.G. Collingwood: The Idea of History. Oxford University Press 1994.
Markku Hyrkkänen: Aatehistorian mieli. Vastapaino 2002.
Hermeneuttinen karuselli 