Ennakkoluuloja pyydystämässä: keskusteluja aiemman minän kanssa

Gradusta selvittyäni olen uuden tutkimusprojektin alkuvaiheissa. Kyseessä on oman ainejärjestöni, Tampereen yliopiston historian opiskelijoiden Patinan, 50-vuotishistoria. Uuden työn aloittaminen antaa erinomaisen tilaisuuden jahdata ennakkoluuloja, joiden nappaamismenetelmiä pohdin hiukan jo aiemmassa blogimerkinnässäni. Tuolloin mietin, miten ennakkoluulon voi saada kiinni, ja kerroin kokeilleeni mm. kirjoittamista, lukemista ja ajattelemista. Pyydystäminen on yleensä tapahtunut melko abstraktilla tasolla. En ole oikein osannut nimetä mitään hetkeä, jolloin olisin konkreettisesti saanut ennakkoluulon kiinni, vaan kehitys on tuntunut pikemminkin vähittäiseltä.

Tänään kuitenkin onnistuin: nappasin ennakkoluulon itse teossa! Se onnistui kirjoittamalla, ja olenkin juuri nyt taipuvainen ajattelemaan, että se saattaisi olla paras, tai ainakin konkreettisin, keino ennakkoluulon kiinni saamiseksi. Nykyisin pidän kirjoittamista itsessään menetelmänä, vaikka joskus aiemmin näin sen lähinnä lopputuloksen esittämisen välineeksi. Koko opintojeni ajan minua on kyllä neuvottu käyttämään kirjoittamista ajattelemisen välineenä, mutta ehkä tässä, niin kuin monessa muussakaan, ei riitä, että ikään kuin ”tietää” jonkin asian, jos ei kuitenkaan omakohtaisesti ymmärrä sitä. Ehkä kuvittelin, että kaiken ajattelemisen olisi pitänyt tapahtua päässä, koska ajatteluhan on niin sanotusti automaattista. Mutta ei se ole.

Pohdin tänään omaa lähtökohtaani ainejärjestöni historian kirjoittajana, ja sitä, kuinka oma läheinen suhteeni järjestöön vaikuttaa työhöni. Päätin kirjata ennakkoluulojani ylös. Kirjoitinkin heti vihkooni otsakkeen ”ennakkoluulot?” ja sen alle ”eri vuosikymmeniä koskevat”. Saman tien näin, että siinä se oli: ennakkoluulo suoraan silmieni edessä, kiinni itse teossa! Suurin ennakkoluuloni onkin se, että melko automaattisesti jäsennän ainejärjestöni historiaa vuosikymmenten kautta, eikä se, mitä käsityksiä kuhunkin ajanjaksoon liitän.

Toki olen jo aiemmin oppinut, että historiankirjoituksen tekemät aikakausijaottelut ovat keinotekoisia ja konstruoituja, mutta väitän, että ne ovat silti salakavalia. Vaikka periaatteessa tiedämme, että kyseessä ovat konstruktiot, ne elävät silti puheissa, teksteissä ja ajatuksissa niitä jäsentävinä periaatteina. Jälleen tietäminen on eri asia kuin ymmärtäminen – tai kokeminen. Kerrottakoon, että päätin kaikesta huolimatta kirjata ennakkoluulojani ylös vuosikymmenittäin. Sain jälleen huomata, että lähelle on vaikea nähdä, sillä stereotypioita oli helpointa kutsua esiin 1960- ja 1970-luvuista.

Kirjoittamisessa on oikeastaan kyse omien ajatusten seurannasta ja jäljittämisestä. Huomaan helposti ajautuvani illuusioon, että tämän hetkiset käsitykseni ovat olleet minulla jo pitkään ja ”aina”. Pienellä pohdinnalla huomaa, että näin ei ole, mutta muutosta on vaikea seurata – ellei ole kirjoittanut ajatuksiaan ylös! Ajatusten ylöskirjaaminen mahdollistaa keskustelut aiemman minän kanssa. Mitä ajatteli esimerkiksi kolme vuotta nuorempi minäni, millaisia käsityksiä sillä (hänellä?) oli? Kirjoittaminen mahdollistaa oman itsen reilun historiallistamisen ja estää itsensä huijaamisen. En ole sama kuin aiemmin. Henkilöhistoriallisessa tutkimuksessa ihmisen elämänkaari tiivistyy, ja oman gradutyöni henkilöiden suhteen tuntui paikoin, että tutkimuksen eri vaiheissa olivat läsnä ikään kuin eri henkilöt. Itsen ja oman muutoksen seurannan tekee vaikeaksi paitsi tällaisen pikakelauksen luonnollinen mahdottomuus myös se, että ihminen on itsensä arvostelussa ehkä kaikkein eniten jäävi, koska on liian lähellä.

Liiketoimintaosaamisen opinnoissa kehotettiin myös itsen seurantaan. Tutustuin lyhyesti Druckerin palauteanalyysiin, joka on eräänlaista kirjallista itsereflektiota, mutta sen tavoitteena on omien vahvuuksien ja heikkouksien tietäminen. Ideana on kirjata jokaisen tärkeän päätöksen tai toimenpiteen yhteydessä ylös, mitä siltä odottaa. Sopivan ajan kuluttua odotusta verrataan toteumaan. Idea kuulostaa yksinkertaiselta, mutta juju on kaiketi siinä, että ylöskirjaaminen estää ihmistä huijaamasta itseään. Kirjoittaja joutuu raa’asti kohtaamaan aiemman minänsä, joka on voinut tehdä vaikkapa epärealistisia arvioita projektin aikataulusta tai siitä saatavista hyödyistä. Jos odotuksia ei olisi löydettävissä kirjallisessa muodossa, ihminen voisi ajan kuluessa, muovatessaan odotushorisonttiaan uudenlaiseksi, projisoida uudistuneet käsityksensä aiempaan hetkeen ja kuvitella niiden vallinneen jo silloin. Samaan tapaan tutkimustyössä kirjallinen itsereflektio on lahjomatonta. Muutoksen havaitsemiseen pyrkivälle ennakkoluulojen pyydystäjälle rehelliset ja avoimet keskustelut aiemman minän kanssa ovat hyödyllisiä ja hedelmällisiä, ja siksi kirjoittamalla ajatteleminen ja ajatusten kirjoittaminen on tarpeellista, jopa välttämätöntä.

Advertisement