Viikko sitten perjantain Helsingin Sanomien yleisönosastolla viitattiin aiemmin samalla viikolla ilmestyneisiin talouskasvua ja sen tarpeellisuutta käsitteleviin kirjoituksiin. Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulun lehtori Christa Uusi-Rauva toivoi kauppatieteiden opetukseen lisää etiikkaa ja totesi, että opiskelijoita pitäisi joka kurssilla herätellä pohtimaan, millaisessa maailmassa he haluavat elää ja antaa heille välineitä muutoksen tekemiseen. Tietokirjailija Jouni Laaksonen kiitteli erästä aiempaa kirjoittajaa (Timo Järvensivu 6. ja 7.3.) siitä, että ”Kerrankin kauppatieteilijä arvottaa asioita kestävästi ja kyseenalaistaa jatkuvan talouskasvun uskonnon.”
Ylemmän korkeakoulututkinnon häämöttäessä parin kuukauden ja parin tentin päässä opintorekisterissäni on 385 opintopistettä. Siinä on muutama liikaa niille, jotka vannovat nopean ja tehokkaan valmistumisen nimiin. Eksessiivinen opiskelu on kuitenkin antanut mahdollisuuden hankkia kokemuksia useilta eri tieteenaloilta, ja noiden pisteiden joukosta löytyykin niin humanistisia, yhteiskuntatieteellisiä kuin kauppatieteellisiäkin opintoja. Niiden perusteella minusta tuntuu, että eri alat tarjoavat erilaista käsitystä maailmasta ja siitä, pitäisikö ympäröiviin olosuhteisiin pyrkiä vaikuttamaan. Tampereen yliopisto kokonaisuutena vastaa strategiassaan myöntävästi, sillä tarkoituksena on kouluttaa maailmaa ymmärtäviä maailman muuttajia.
Tyypittelyni perustuu paitsi omiin kokemuksiin myös rehellisen yksioikoiseen ja ilkikuriseen stereotypioiden hyödyntämiseen. Kauppatieteellisessä maailmankuvassa pyritään tunnistamaan ympäröivän todellisuuden ominaisuudet ja toimimaan vallitsevissa olosuhteissa mahdollisimman tuottavalla ja tehokkaalla tavalla. Olosuhteet otetaan annettuina, eikä agendalla ole pyrkimystä niiden muuttamiseen. Huomio ja toiminta keskittyy siihen, miten olosuhteiden puitteissa voi pärjätä parhaiten. Yhteiskuntatieteellinen maailmakuva taas pyrkii aktiivisesti kyseenalaistamaan vallitsevan todellisuuden ja muuttamaan sitä. Ympäröivä todellisuus ja yhteiskunnalliset olosuhteet pyritään tunnistamaan, mutta vallitseviin asiaintiloihin ei tyydytä, vaan tehdään riuskasti arvoarvostelmia, joiden pohjalta tilannetta kritisoidaan ja myös toimitaan aktiivisesti muutosten aikaan saamiseksi.
Miellän humanistisen maailmankuvan sijoittuvan jollakin tavalla näiden väliin. Humanisti tunnistaa ympäröivät olosuhteet ja havaitsee niissä ikäviä ominaisuuksia ja muutoksen paikkoja kuten yhteiskuntatieteilijäkin. Sen sijaan, että humanisti olisi valmis katsomaan ilkeää maailmaa silmiin, hän yrittää olla huomaamatta aivan kaikkea, koska se on hänelle liikaa. Onnistuneella humanistilla on laajaa tietämystä ja ymmärrystä ympäröivästä todellisuudesta, sen ilmiöistä ja niiden taustoista, mutta hän tasapainottelee aktiivisen muuttamisen ja passiivisen eskapismin välillä.
Näiden kuvausten jälkeen ei liene vaikea aavistaa, että yhdistän stereotyyppeihin myös poliittiset suuntaukset. Miksi onkaan usein niin, että kauppatieteilijät tuntevat vetoa poliittisen kentän oikeaan ja yhteiskuntatieteilijät vasempaan laitaan? Kysymys alkuperästä on tietenkin kiinnostava: ovatko arvot johtaneet oppialan valintaan vai onko arvomaailma muokkautunut tieteenalan mankelissa?
No, entä se humanisti? Lähelle on vaikea nähdä. Sanottakoon vaikka, että humanisti on ideaalisella tasolla hyvän puolesta pahaa vastaan, mutta arkailee voimakasta maailmaan sitoutuvaa aktivismia. Humanistin tieteenala tarjoaa suloista eskapismia, jonka suojasta voi välillä kurkottaa pahaan maailmaan. Arvelen, että humanistin kannattaa lainata hieman rohkeutta ja aktiivisuutta muiden tieteenalojen suunnasta ja yhdistää ymmärrykseensä ripaus kauppatieteilijän pragmatismia sekä yhteiskuntatieteilijän dynaamista idealismia.
Hermeneuttinen karuselli 