Mikrohistoria – marginaali ja sanaleikit

Mikrohistoria on ollut pitkään muotia, ehkä jopa niin kauan, että se alkaa pian olla passé. Ensimmäiset merkkiteokset ilmestyivät 1970- ja 1980-luvuilla. Silti mikrohistorian määrittelemisessä on epämiellyttävää epämääräisyyttä. Tyypillisin väärinkäsitys on se, että mikrohistoriaa on kaikki historiankirjoitus, joka käsittelee jotakin ”pientä”: henkilöä, paikkakuntaa tai muuta yksittäistä.

Mutta miten mikrohistoriaa voi määritellä? Teoreettisissa esityksissä hellitään käsitepareja ”tyypillinen poikkeus” tai ”poikkeuksellinen tyypillisyys”, mutta niistä on usein kirjoitettu ylimalkaisesti – aivan kuin sanaleikki ratkaisisi ongelman. Kyse onkin alun perin vitsistä. Käsitepari on peräisin italialaiselta historioitsijalta Edoardo Grendiltä, ja Carlo Ginzburg kutsuu sitä sutkaukseksi, joka on niittänyt ansaittua mainetta. Taustalla oleva ajatus on, että tyypillisyyden ja toistuvuuden sijaan kaikkein poikkeuksellisin aineisto voi olla antoisinta.

Tunnetuimmat mikrohistorialliset tutkimukset käsittelevät usein jotakin erikoista tapausta. Natalie Zemon Davis kertoo Martin Guerren paluussa 1500-luvun Ranskaan sijoittuvan tarinan huijarista, joka ilmaantuu vuosikausia aiemmin perheensä jättäneen miehen tilalle mutta paljastuu, kun alkuperäinen palaa. Carlo Ginzburg jäljittää Juusto ja madot -teoksessaan niin ikään 1500-luvulla eläneen italialaisen myllärin omintakeista maailmankuvaa inkvisition pöytäkirjoista. Samaa lajityyppiä edustaa myös suomalaisen mikrohistoriakeskustelun tunnetuimpiin nimiin kuuluvan Matti Peltosen Lukkari Saxbergin rikos, joka rakentuu paheellisen lukkarin tekemän surmatyön ympärille.

Poikkeuksellinen tyypillisyys ja tyypillinen poikkeus yrittävät siis sanoa, että tutkimuksen kohde erottuu jollakin tavalla aikansa normaalista. Samalla kohde on kuitenkin osa historiallista tilannetta ja välttämättä yhteydessä ja yhteneväinen ympäröivän todellisuutensa kanssa. Näin muodostuu tutkimuskohteen tyypillinen puoli. Mutta peittääkö käsitepari nokkeluudessaan ennemmin kuin selkiyttää mikrohistorian tarkoitusta? Mikrohistorian tutkimuskohde ei ole poikkeuksellisen eli erityisen tyypillinen tai tyypillinen poikkeusten joukossa, vaan se edustaa sekä tyypillisyyttä että poikkeuksellisuutta.

Poikkeuksellinen tyypillisyys linkittyy marginaalin esiin nostamiseen. Peltonen viittaa ”Mikrohistorian lajit” -artikkelissaan Braudeliin ja tuo esiin, että marginaali käsitteenä sisältää jo sen, että on olemassa ei-marginaali: keskusta tai emoalue – jotakin, johon suhteutettuna marginaali asettuu. Marginaalin tarkastelun on tarkoitus paljastaa jotakin uutta niin sanotusta normaalista; sellaisia asioita, jotka itsestäänselvyyksinä jäävät yleensä piiloon. Erikoinen tapaus lyö tilanteeseen särön, jonka kautta tulee näkyviin uutta. Mielestäni sen ei kuitenkaan tarvitse olla vain väline rakenteen tai yleisen tarkasteluun, vaan se itsessään avaa maailmaa lisää.

Peltosen mukaan uusin mikrohistoria, kuten Anna Kortelaisen Virginie!, kyseenalaistaa sen, että mikrohistorian tarvitsisi tutkia jotakin erikoista. Virginiessä! tutkija jäljittää Albert Edelfeldtin salaperäistä ranskalaista mallia ja rakastajatarta. Poikkeuksellisen tyypillisyyden ajatus kyseenalaistuu, jos kohde on niin sanotusti tavallinen. Virginiessä on kuitenkin poikkeuksellisuutta, joka syntyy hänen yhteydestään arvostettuun ja edelleen mielenkiinnon kohteena olevaan taiteilijaan. Maailmaa syleilevästi voi toki ajatella, että kaikessa on yhtä aikaa läsnä erityinen ja yleinen. Mikrohistoria tuntuu kuitenkin ehjimmin erottuvan muuntyyppisestä tutkimuksesta asettamalla näkökulmakseen erityisyyden ja marginaalin. Ei siis riitä, että kohde on jollainlailla ”pieni”, vaan näkökulma ratkaisee. – Mutta mikä on kyllin poikkeuksellista mikrohistorialle? Ehkäpä näennäisesti tavallinen voi asettua mikrohistorian tutkimuskohteeksi, kun tutkija määrittää kohteensa erityiseksi valitsemassaan kontekstissa; kohteen luonne paljastuu suhteessa kontekstiin ja konteksti valottuu uudella tavalla suhteutettuna kohteen erityisyyteen.

 

Kirjallisuutta
Carlo Ginzburg: Johtolankoja. Kirjoituksia mikrohistoriasta ja historiallisesta metodista. Gaudeamus 1996.
Carlo Ginzburg: Juusto ja madot. 1500-luvun myllärin maailmankuva. Gaudeamus 2007.
Anna Kortelainen: Virnigie! Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina. Tammi 2009.
Matti Peltonen: Lukkari Saxbergin rikos ja herännäispappilan etiikka. Gaudeamus 2007.
Matti Peltonen: ”Mikrohistorian lajit”, teoksessa Outi Fingerroos, Riina Haanpää, Anne Heimo & Ulla-Maija Peltonen (toim.) Muistitietotutkimus. Metodologisia kysymyksiä. Tietolipas 214. SKS 2006
Natalie Zemon Davis: Martin Guerren paluu. Gaudeamus 2002.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s