Historioitsija salapoliisina

Lapsena toiveammattini oli salapoliisi. Ahmin Agatha Christien mysteerejä ja perustin ystävieni kanssa salapoliisiopiston. Koulun välitunneilla tutkimme muun muassa hajotetun lumilinnan arvoitusta jalanjälkia suurennuslasin läpi tiiraillen. Nykyäänkin olisin mieluiten naispuolinen Poirot: vierailisin tuttavieni maalaiskartanoissa ja ratkaisisin yllättävät kuolemantapaukset terävällä älylläni ja verrattomalla huomiokyvylläni huolimatta siitä, että vieraat salaavat tuntevansa toisensa jo ensimmäisen maailmansodan ajoilta ja tilanhoitajan vaimo paljastuu valeasussa esiintyneeksi kadonneeksi perijättäreksi.

Aloin opiskella historiaa, koska se oli sivistävää ja jännittävää, ja olin kiinnostunut politiikasta ja yhteiskunnasta. Varsinaiseen tutkimustyöhön käsiksi päästessäni aloin tajuta, että historioitsijan työ sisältää salapoliisin luonteenlaadulle soveltuvia elementtejä. Tutkimus on luonteeltaan mysteeri, joka on ratkaistava. Se rakentuu kysymyksen ympärille. Johtolankoja etsimällä ja niitä seuraamalla voi päästä vastauksen äärelle.

R.G. Collingwood (1889–1843) painotti kysymyksen merkitystä historiantutkimuksessa. Hänen mukaansa Hercule Poirot’n kehotus pienten harmaiden aivosolujen käyttämisestä tarkoittaa, ettei todistusaineistoa voi alkaa kerätä ennen kuin on aloittanut ajattelemisen. Ajatteleminen merkitsee kysymysten kysymistä, ja todistusaineisto on todistusaineistoa ainoastaan suhteessa johonkin tiettyyn kysymykseen. Historioitsijakin etenee kysymysten avulla. Hän etsii johtolankoja ja todisteita, joiden avulla hän voisi ratkaista tutkimustehtävässä muotoilemansa mysteerin. Todistusaineiston etsiminen on jännittävää työtä: yksi johtolanka johtaa toiseen antaessaan vastauksen mutta nostaen uusia kysymyksiä.

Johtolangan käsitteen on historiantutkimuksessa tehnyt tunnetuksi mikrohistorian keskeinen nimi Carlo Ginzburg (1939– ). Italialainen Giovanni Morelli kehitti 1870-luvulla yksityiskohtien tarkasteluun perustuvan metodin taideteosten tunnistamiseksi. Hän keskittyi korviin. Ginzburg vertaa menetelmää salapoliisityöhön (nyt mainituksi tulee Sherlock Holmes), jossa rikollinen paljastuu pienistä yksityiskohdista, johtolangoista, jotka eivät kuitenkaan useimmille kerro mitään. Myös muinaiset metsästäjät kykenivät muodostamaan näennäisesti merkityksettömien tietojen kuten jalanjälkien ja katkenneiden oksien perusteella todellisuuden, joka ei ollut suoraan koettavissa. Havainnot järjestyivät kerronnalliseksi jatkumoksi. March Blochin (1886–1944) ajattelutapa on samantyyppinen. Hänen mukaansa lähde on jälki; se on aistein havaittava merkki, jonka tajunnan tavoittamattomiin kadonnut ilmiö on jättänyt. Historioitsijan ja salapoliisin tulee päätellä ilmiö niistä jäljistä, joita se on jättänyt ollessaan aktuaalinen.

Historioitsija-salapoliisi tutkii jälkiä ja etsii johtolankoja kirjastojen ja arkistojen uumenissa. Paras hetki on se, kun löytyy ratkaiseva johtolanka, joka avaa kaiken aiemman aineiston. Se on se hetki, kun Hastings sanoo jotakin typerää, mistä Poirot saa idean, ja kaikki palaset loksahtavat kohdalleen. Tutkija palaa kehäänsä ja muodostaa tarinansa, tulkintansa, keräämänsä todistusaineiston varaan. Poirot on tietenkin aina oikeassa ja mysteerin ratkaisu kiistaton. Sitä historioitsija voi vain kadehtien ihailla.

 

Kirjallisuutta
Marc Bloch: Historian puolustus. Artemisia 2003.
R.G. Collingwood: The Idea of History. Oxford University Press 1994.
Carlo Ginzburg: Johtolankoja. Kirjoituksia mikrohistoriasta ja historiallisesta metodista. Gaudeamus 1996.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s